Pelitkö aiheuttavat väkivaltaa?

Tiede -lehden uutisen perusteella etsin artikkelin
"The Effect of Video Game Competition and Violence on Aggressive Behavior: Which Characteristic Has the Greatest Influence?"

Kirjoittajat Paul J. C. Adachi and Teena Willoughby, Brock University, Kanada.

PDF täällä.

Tutkimuksen mielenkiintoinen, mutta näin jälkikäteen ei ollenkaan yllättävä tulos on se, että aggressiota lisää ilmeisesti lähinnä tietokonepelien kilpailullisuus, ei niinkään väkivaltaisuus.

Ja miettikääpäs sitten urheilua, urheilun seuraajia, yms. ja heidän käytöstään etenkin urheilutapahtumien yhteydessä tai niihin liittyen. Ja verratkaapa sitten iltamyöhään kotona tietsikkansa ääressä virtuaalihahmoja lahtaaviin nörtteihin. Kummat vaikuttavat todennäköisemmin aggressiivisemmilta noin mielikuvien perusteella? Pitääkö minun oikeasti etsiä tutkimustuloksia?

Tai ajatelkaa vaikka kouluaikojanne, jos niitä muistatte. Kummat enemmän käyttäytyivät väkivaltaisesti, aggressiivisesti, tai muuten vaan törkeästi - nörtit vai urheilullisemmat tyypit? Eivätköhän jenkkien teinileffojen stereotypiat ole tässä aika realistisia: urheilijatyypit ovat nimenomaan niitä kiusaajia ja öykkäreitä aika helvetin paljon todennäköisemmin kuin nörtit.

Jos siis jotain pitää kieltää, kielletään kaikenlainen kilpailu. :-)

Kerhot vastauksena lasten liialliselle mediankäytölle?

Kirsi Pohjola ja Kimmo Jokinen ovat kirjoittaneet vuonna 2007 kolumnin "Huoli lasten mediankäytöstä on osin turha", jota tässä lyhyesti kommentoin. Kolumni perustui kirjoittajien tekemään tutkimukseen lasten mediankäytöstä. Heidän mielestään lasten virtuaaliympäristöihin liittyvät pelot ja moraalinen paniikki ovat turhan suuria; asiat ovat pääasiassa hyvin. Suurimmat todelliset ongelmat näyttävät olevan joidenkin koulujen tai luokkien (tarkentamattomat) ongelmat estävät opettajia antamasta yhtä paljon (tai hyvää?) koulutusta ja (media)kasvatusta kuin toisten koulujen tai luokkien opettajat. Myös kodeissa on erilaisia valmiuksia tässä suhteessa, mistä esimerkkinä kirjoittajat mainitsevat lapset, joiden elämä näyttää aika yksipuolisesti pyörivän pelien ja (väkivaltaisten) elokuvien ympärillä.

Mainitut ongelmat ovat varmasti todellisia ja vaikeasti hoidettavia. Kaikilla lapsilla ei vain ole mahdollisuuksia harrastaa erilaisia asioita, eikä heidän vanhemmillaan ehkä ole mahdollisuuksia viettää lastensa kanssa aikaa niin paljon kuin joillain toisilla. Jos tällaisille lapsille (etenkin jos heillä ei ole juurikaan ystäviä IRL) ei määrätä rajoituksia esim. pelaamiselle, ei kai ole ihmekään, jos he viettävät aikansa pääasiassa pelikonsolin, tietokoneen tai TV:n ääressä. Pelkät rajoitukset eivät ole tässä mielestäni mitenkään rajoittavia, vaan vaihtoehtoja on tarjottava, jos rajoituksia tehdään. On turha käskeä lapsi ulos leikkimään, jos ulkona odottaa vain vihamielinen tai ainakin sellaiseksi koettu maailma.

Kummallista kyllä, kolumnissa ei mainittu mitään nettikiusaamisesta, eikä tarpeesta opettaa lapsia käyttämään nettiä ja kameroita ja kännyköitä oikein sekä tiedollisesti että eettisesti. Tähän asiaan liittynee paljon enemmän ongelmia kuin pelkkään pelaamiseen tai TV:n katseluun.

Yksi, en tosin tiedä kuinka realistinen, tapa yrittää korjata vähävirikkeisyyttä niiden lasten osalta, joilla on vain vähän mahdollisuuksia "tosielämän" harrastuksiin ja sosiaalisiin suhteisiin, olisi tarjota koulussa harrastuskerhomahdollisuuksia. Näiden tarkoituksena olisi pääasiassa auttaa lapsia verkostoitumaan ikäistensä kanssa, vaikka eksplisiittisesti esitetty kerhon tarkoituskin (esim. pelikerho) on tietysti toteutettava. Vaikeutena on kuitenkin saada aikaan lämmin, hyväksyvä, vastaanottava, inklusiivinen, siis sanalla sanoen ystävällinen ilmapiiri, jotta ujoimmat ja sosiaalisesti heikkolahjaisimmatkin saataisiin mukaan.

Ainakin joissakin kouluissa pelikerhoja jo harrastetaankin.
Kuva on Varissuon koulusta, Turusta.

Jos tällainen toiminta olis mahdollista toteuttaa (toivottavasti sellaiseen saadaan jotenkin riittävä rahoitus kaikkialla), sillä voisi olla suurikin vaikutus juuri kaikkein huonoimmassa asemassa olevien lasten kohdalla. Rahoituksen oikeuttamiseksi tähän voitaisiin vaikka yhdistää jotain opetuksellista, mutta vain jos lapset saadaan hyväksymään se ja kerho saadaan pidettyä selvästi hauskana ja (varsinaisesta) koulusta irrallisena. Tärkeintä on ilo ja omaehtoinen toiminta ystävällisessä ilmapiirissä.

Koulukiusaamisen uudet muodot

Onneksi ei ollut "sosiaalista mediaa" silloin kun minä olin koulussa, voisi ajatella.

Etsin materiaalia Mediakasvatuskurssin toista välitehtävää varten, ja törmäsin puolen vuoden takaiseen juttuun Hesarissa (tässä vain hieman lyhennetty versio):

Kiusaamisvideot yleistyvät kouluissa

Koulukiusaaja levittää yhä useammin uhristaan kuvia tai videoita internetissä.

[...] videoiden levittäminen tekee kiusaamisesta entistä rankempaa.

"Ennen vanhaan lapsi pääsi kiusaajistaan eroon, kun lähti koulusta. Nykyään lasten elämä pyörii niin paljon sosiaalisessa mediassa, että kiusaaminen jatkuu myös vapaa-ajalla ja kotona."

"On eri asia, jos lapsi nolataan viiden kaverin edessä kuin joka ikisen koulutoverin edessä. Lapsi miettii, voiko mennä kouluun, jos kaikki nauravat hänelle."

HS:n haastattelemien rehtoreiden mukaan asiaa pyritään pitämään kouluissa esillä, ja nuorille annetaan mediakasvatusta.

Käytännössä todellisuus näyttäytyy nuorten arjessa erilaisena. HS:n tapaamat Laajasalon yläasteen oppilaat sanovat, että opettajat eivät yleensä tiedä kiusaamistapauksista mitään, eikä oppilaille ole puhuttu yleisistä pelisäännöistä.

Näin kirjoitti Jorma Palovaara 14.4.2011 Helsingin Sanomissa. Täällä koko teksti.


Tämä uusi kiusaamisen muoto on luultavasti tärkein syy antaa (tuleville) opettajille koulutusta mediakasvatuksesta. En ole varma auttaako se, mutta pakkohan sitä on yrittää, koska tuskin moni asia on yhtä tärkeää kuin kiusaamisen poistaminen koulusta.

En ehkä seuraa perinteisiä tiedotusvälineitä kovin ahkerasti, mutta luulen, että juuri nämä kiusausasiat ovat niitä yleisimpiä syitä nostaa mediakasvatus esille. Tosin mediakasvatusta ei välttämättä useinkaan tällä termillä mainita. Tässäkin se mainitaan vain rehtorien puolustuspuheessa, josta jää sellainen käsitys, ettei heillä ole nettikiusaamiseen muita vastakonsteja. Tämän jutun perusteella näyttää siltä, ettei mediakasvatusta ainakaan jutussa mainitussa oppilaitoksessa juurikaan harjoiteta, eikä nettikiusaamisen vastustamiseksi (voida) tehdä mitään muutakaan.