Oppimateriaalia uskonnonharjoittamiseen koulussa

Minut tunteva tai blogiani koskaan lukenut saattaa hämmästyä otsikosta. Syystäkin, nimittäin hämmästyin minäkin kun sain kuulla opinnäytteestä, jonka Minna Suhonen on Keski-pohjanmaan ammattikorkeakoulussa tehnyt. Sen nimi on

JUMALANPALVELUSKASVATUKSEN OPPIMATERIAALIA
7–9 -VUOTIAILLE MÄNTSÄLÄN SEURAKUNNASSA.

Sen tekijä on koonnut "oppimateriaalia, jota hyödynnettiin keväällä 2011 pidetyissä koulukinkereissä Mäntsälän alakouluissa" (tiivistelmä).

Heti alussa opinnäytteessä kerrotaan, että "Kirkon jumalanpalveluselämä on laajempi käsite kuin sunnuntain pääjumalanpalvelus. Kouluikäisten lasten jumalanpalveluselämään kuuluu mm. ilta- ja ruokarukoukset, koulujen päivänavaukset sekä leiri- ja kerhohartaudet" (s. 4).

Kyseessä on siis aivan selvästi lainvastaisen, tunnustuksellisen uskonnonopetuksen ja uskonnonharjoituksen tuominen kouluun! Ja tämä opinnäyte on ilmeisesti hyväksytty vuonna 2011!

Motiivi nimenomaan näin nuoriin kohdistuvan propagandan levittämiseksi paljastetaan myös heti:
"Opinnäytetyöni kohderyhmäksi valitsin 7–9-vuotiaat, koska eka-tokaluokkalaiset ovat usein
yhteistyökykyisiä, innokkaita ja nopeita oppimaan uutta." (s. 4.) Toisin sanoen, pienet lapset eivät vielä ole oppineet ajattelemaan kriittisesti ja uskovat herkemmin kaiken, mitä heille aikuiset, etenkin opettajan kaltaiset auktoriteettihahmot kertovat. Oppinsa he myös todennäköisimmin säilyttävät pitkään. Tämän takiahan Jesuiitat ovat pitkään kouluja pyörittäneet. Toiminta on paitsi laitonta, myös tietysti täysin epäeettistä.

Mielenkiintoisesti opinnäytteessä kerrotaan, että "Kirkkojärjestyksen 3 luvun 1 § todetaan että vanhemmille on annettu tehtävä huolehtia lapsen kristillisestä kasvatuksesta. Seurakunnan ja kummien tulee tukea heitä tässä tehtävässä. Kirkkojärjestyksen 3 luvun 2 § sanotaan, että seurakunnan on huolehdittava kirkon jäsenten kristillisestä kasvatuksesta. (Kirkkojärjestys 1993)" (s. 12.) Jos uskonnollinen kasvatus todellakin jätettäisiin vanhempien ja seurakuntien hoidettavaksi, tilanne olisikin paljon parempi. Ongelma syntyy heti, kun uskonnollinen kasvatus tuodaan kouluun, jonne se ei missään nimessä kuulu.

Suhonen kertoo (s. 25), kuinka Mäntsälän kouluissa toimittiin vuonna 2011:

Seurakunnan koulukinkereiden tarkoitus on tukea koulujen uskonnonopetusta. Varhaisnuorisotyöntekijät, mukana on mahdollisuuksien mukaan myös nuorisopappi, kiertävät kaikilla alakouluilla. Koulukinkerit ovat samalla hyvä tapa varhaisnuorisotyöntekijöiden kohdata alakouluikäisiä lapsia. Koulukinkerit pidetään luokissa, yhdelle oppitunnille kerrallaan osallistuu korkeintaan kaksi luokkaa. Koulut pyrkivät jaottelemaan oppilaita kohderyhmittäin, esimerkiksi luokittain 1-2lk, 3-4lk ja 5-6lk. Pienemmillä kouluilla jaottelu on 1-3lk ja 4-6lk tai kaikki oppilaat ovat yhtä aikaa seuraamassa koulukinkereitä. Koulukinkereiden, kesto on noin 45 minuuttia eli yhden oppitunnin mittainen. Keväällä 2011 pidettiin 58 koulukinkerioppituntia [...].

Koulukinkereiden tavoitteena oli perehdyttää oppilaita jumalanpalvelukseen sekä valmistaa heitä tulevaan pääsiäiskirkkoon, johon oppilaat osallistuvat hiljaisella viikolla. 

Paitsi, että opinnäyte paljastaa uskonnonopetuksen tunnustuksellisuutta ja kirkon tunkeutumista kouluihin, se osoittaa myös, kuinka epätieteellisesti ammattikorkeakoulussakin voi opinnäytetyön kirjoittaa. Siinä pidetään nimittäin nähtävästi implisiittisenä lähtökohtana kristillisen maailmankuvan totuutta. Esim. sivulla 15 Suhonen kirjoittaa: "Lapsen on vaikea käsittää, että Jumala rakastaa pahoja ja haluaa antaa heillekin anteeksi."

Suhosen oma uskonnollisuus on onneksi tuotu eksplisiittisesti esiin (s. 30):

Jumalanpalvelus on ollut aina lähellä sydäntäni ja olen huolissani seurannut kun ihmisten osallistuminen jumalanpalveluksiin on vähentynyt, vaikka tänä päivänä seurakunnissa on tarjolla erilaisia jumalanpalveluksia.

Jos tunnustuksellinen uskonnollisuus hyväksytään kyseenalaistamattomaksi lähtökohdaksi ammatikorkeakoululaisen opinnäytetyössä, voi vain arvailla, kuinka tunnustuksellista uskonnonopetus edelleen suomalaisissa peruskouluissa on.

Pakko (ja kirjoitukset) pois lukiosta!

Olen hyvin pitkään ollut sitä mieltä, että koulujestelmä ei toimi ja että sitä pitäisi muuttaa mielekkäämmäksi. Nyt kiinnitän huomiota lukiosysteemiin.
On selvää, että lukioihin menevät pitkälti ne, jotka eivät keksi mitä muutakaan tekisivät. Pienempi osa on niitä, joilla on (luultavasti jostain, ehkä yleensä kotoa, annettu) valmiina tulevaisuuden suunnitelma.

Lukion kirjoituksia käytetään korkeakoulujen opiskelijavalinnassa. Kuitenkin järjestetään myös erillinen valintakoe. Tämä tietysti tarkoittaa päällekäisyyttä. Hölmöin kuulemani ehdotus päällekäisyyden korjaamiseksi on valintakokeiden poistaminen. Ehkä tämmöistä on ehdotettu siksi, että ajatuskin lukion kirjoitusten poistamisesta on liian radikaali?

Kuitenkin lukion kirjoitukset on täysin turha ja lähinnä haitallinen käytäntö. Lukion opiskelijoita voidaan yrittää motivoida opiskeluun pelottelemalla kirjoituksilla. Tämä ei tietenkään toimi kuin niiden aineiden osalta, joita kyseinen opiskelija aikoo kirjoittaa. Tosin minä en ymmärrä, miten ihmeessä kukaan voi ensimmäisenä lukiovuotenaan tietää mitä aikoo lopulta kirjoittaa?

Keskittymällä kirjoituksiin saadaan kuitenkin aikaan sama vaikutus kuin ylipäätään kokeisiin tähtäävällä oppimisella, eli asia hallitaan kokeessa, mutta unohdetaan heti sen jälkeen. Jotkut yliopisto-opiskelijatkin ikävä kyllä suorittavat edelleen kursseja tällä, ehkäpä lukiossa opitulla tavalla. He lukevat koetta edellisen päivän tai yön kirjatenttiin, jolloin yksityiskohdat jäävätkin ehkä juuri tentin ajaksi mieleen. Jotkut tekevät näin jopa oman pääaineensa kohdalla – eivät siis vain joillain pakollisilla kursseilla. En voi kuin ihmetellä, miten näin ajattelevat ihmiset ylipäätään ovat yliopistoon päätyneet. Mutta tällaiseen opiskeluun lukion kirjoitukset ohjaavat. No hyvä on, ehkä myös pääsykokeet, ellei niitä suunnitella hieman eri tavalla.

Pääsykoe joka tapauksessa mittaa mielestäni paljon lukion kirjoituksia paremmin opiskelijan mielenkiintoa ja sitä kautta motivaatiota aineeseen. Lukiosta valmistuvakaan ei välttämättä ole vielä löytänyt “omaa juttuaan”, sitä mitä haluaisi, parhaassa tapauksessa jopa intohimoisesti, tehdä ison osan elämästään. Sen sijaan joskus muutaman vuoden myöhemmin tämä intohimo on voinut löytyä. Se intohimo voi sitten näkyä pääsykokeessa ja erityisesti se näkyy opiskelussa, jos opiskelija pääsee intohimoaan seuraamaan.

Oletan nyt kuitenkin, että suurin osa lukiolaisista ei oikein tiedä, mitä haluaisi tehdä tulevaisuudessa. Heitä ei välttämättä kiinnosta monikaan asia, joita koulussa yritetään heille opettaa. Nykyjärjestelmässä ymmärtääkseni yksittäisen kurssin huonolla arvosanalla ei ole merkitystä lukion opiskelijalle, jos hän ei suorita ainetta useampaa kurssia. Yksittäinen pakollinen kurssi on siis tällaiselle opiskelijalle samantekevä, kunhan vain pääsee sen läpi. Niinpä hän voi käyttää tunnin pulisemiseen kavereiden kanssa tai vaikka kännykällä pelaamiseen. Hän tulee tietysti näin toimiessaan häirinneeksi muita opsikelijoita, joista osa voisi olla kiinnostunut opetuksesta. Ja opettajaakin semmoinen voi häiritä, mikä sitten heijastuu opetukseen. Mutta eihän lukiolainen tällaista taida tajuta vaikka se hänelle tavattaisiin.

Edellä mainitut viat koulujärjestelmässä voisi korjata aika yksinkertaisella, mutta radikaalilla tavalla. Ensinnäkin kirjoitukset pitäisi lakkauttaa. Toiseksi, kaikki pakollisuus pitäisi poistaa lukiosta. Kaikista eri aineista pitäisi tarjota mainoksia (esim. videoita ja kirjasia), joilla esiteltäisiin aineita. Edes arvosanoja ei tarvitsisi käyttää. Idea olisi, että kolmen vuoden (tai ehkä neljän, mutta luulen että kolme vuotta tällä systeemillä riittäisi, toisin kuin nykyisellä) ajan opiskelijat saisivat “etsiä itseään” tai ainakin itseään kiinnostavia aloja ja asioita varsin vapaasti. He voisivat kokeilla erilaisia kursseja välittämättä arvosanoista tai kokeista. He voisivat tutkia mitä tahansa itseään kiinnostavaa asiaa.

Opettajien tehtävän painotus siirtyisi enemmän opintojen ohjaajan roolin suuntaan. Oppiminen muuttuisi enemmän opiskelijakeskeiseksi ja erilaisissa projekteissa yhteisölliseksi oppimiseksi. Tiedonhaku ja kriittinen ajattelu nousisivat tärkeimmiksi opettajien huomion kohteiksi, koska perinteistä tuntiopetusta olisi vähemmän.

Viimeaikoina on puhuttu ja kirjoitettu paljon siitä, miten suomalaiset pärjäävät tiedollisissa asioissa, mutta eivät viihdy koulussa. Ainakin lukiossa viihtyvyys varmasti paranisi, jos ehdotukseni pantaisiin täytäntöön.

Hatuttomuus hatuttaa

Tampereen Normaalikoulussa (ja varmaan muissakin kouluissa) on käytössä pukeutumiskoodi. Oikeastaan siellä on opettajille muistaakseni oma pukeutumiskoodi myös, mutta nyt tarkoitan oppilaiden pukeutumiskoodia. Tarkemmin sanottuna päähineen (joiksi lasketaan ainakin lippikset, pipot ja huput) käyttökieltoa sisätiloissa.

Etenkin (aineen)opettajaksi opiskelevan näkökulmasta tämä on erikoista, koska kyseessä on harjoittelukoulu, jossa tulevia opettajia koulutetaan. Tulevia opettajia opetetaan samalla siis noudattamaan ylläpitämään tätä pukeutumiskoodia. Tämä on nähdäkseni ristiriidassa muun opettajien saaman opetuksen kanssa, jossa puhutaan sellaisista asioista kuin  kasvattaminen kriittiseen ajatteluun, yhteiskunnalliseen osallistumiseen ja aktiivisuuteen, sekä painotetaan moniarvoisuutta, yksilöllisyyden arvostamista ja ainakin opettajan roolia jonkinlaisena intellektuellina ja kansankynttilänä.

Tällainen pukeutumiskoodi vaikuttaa kuitenkin perinteiseltä passiivisten, nöyrien ja ajattelemattomien alamaisten kasvattamiselta, jota nationalisessa hengessä aiempina vuosikymmeninä ja satoina on pidetty koulun tehtävänä. Samaiseen ajatteluun kuuluu myös yhteiskuntaluokkien ylläpitäminen, eli köyhien työläisten lapset pysyköön köyhinä työläisinä, varakkaampien lapsille olkoon korkeampi asema yhteiskunnassa. Olisihan se kamala, jos köyhällistökin uskaltaisi ajatella ja olla yhteiskunnallisesti aktiivista. Koulujärjestelmän toiminta työttömien, sekä lasten ja nuorten varastona voisi vaikeutua. Ties millä muilla tavoilla voisi yhteiskuntarauha (status quo, eli oikeasti vallanpitäjien valta-asema) järkkyä.

Samalla kun pukeutumiskoodilla kielletään päähineiden käyttö sisätiloissa lähes kaikilta (tosin naisille ehkä sallitaan jotkin pukuun kuuluvat päähineet mielenkiintoisena ja paljastavana poikkeuksena), perinteeseen vedoten, sallitaan epäilemättä kuitenkin joillekin toisille tiettyjen päähineiden pitäminen uskontoon, kulttuuriin tai toisiin perinteisiin vetoamalla. Samalla relativistisella tavallahan perustellaan myös tyttöjen ympärileikkausta, joten eipä ole ihme jos sitä päähineasiassakin käytetään. Mutta vakuuttaako tuo argumentti ketään? Ja missä suhteessa se on esimerkiksi perustuslakiimme? Perustuslain mukaanhan Suomessa kaikki ovat tasa-arvoisia riippumatta muun muassa sukupuolesta ja uskonnosta tai vakaumuksesta. Jos kuitenkin uskonnollinen päähine sallitaan, mutta uskonnotonta hattua ei, osoitetaan koululaisillekin selvästi kuinka toiset ihmiset ja asiat vain ovat eriarvoisia. Hienoa kasvatustyötä kouluilta todellakin.

Olen tämäntapaisia ajatellut jo aika kauan, enkä voi uskoa olevani ainoa tai edes ensimmäinen näin ajatteleva. Mistä sitten johtuu että tämä käytäntö kouluissa kuitenkin jatkuu? Ovatko  intellektuellit eli toisinajattelijat opettajien keskuudessa edelleen niin harvoja poikkeuksia?

Median kasvattama

Kuinka minua on mediakasvatatettu

Ala-asteelta muistan kuinka meille hoettiin, että "televisio on hyvä renki mutta huono isäntä". Tämän lisäksi ainoa huomaamani tai muistamani mediakasvatus ala-asteella oli äidinkielen tuntien yhteydessä tehty elokuva. Olin nimellisesti kuvaajana, eli en oikeasti tehnyt mitään. Elokuvan tekemistä ei opetettu mitenkään teoreettisesti, eikä hyvin ylipäätään muuten, vaan kyseessä oli melkeinpä vain kotivideotasoinen yritys. En muista edes koskaan nähneeni tekemäämme "elokuvaa". En tiedä osallistuivatko elokuvakerholaiset (joita saattoi olla joitakin) projektiin enemmän. Muistikuvani mukaan koko projekti oli opetuksen kannalta lähinnä menetetty tilaisuus.

En muista, että peruskoulussa tai edes lukiossa olisi käytetty edes sanomalehtiä opetuksessa, mutta on mahdollista että niin on tehty kerran tai pari. Minkäänlaista kriittisen ajattelun opetusta ei missään vaiheessa meille annettu. Romaaneja peruskoulussa ja lukiossa ohjattiin lukemaan ja niistä kirjoitettiin arvosteluja, mutta mitään kunnon analyysejä ei opetettu tekemään, vaan ilmeisesti opetusta ohjasi usko siihen, että "lukeminen kannattaa aina", kuten erään kirjakaupan mainos on väittänyt. Kyllähän minä mielelläni aina olen kirjoja lukenut, mutta en kyllä välttämättä niitä, joita koulussa käskettiin lukemaan. En ole vieläkään lukenut Seitsemää veljestä. Kalevalaakin olen lukenut mieluummin hieman englanniksi kuin suomeksi.

Ammattikorkeakoulussa opetettiin tekemään kotisivuja, jotain graafistakin muistaakseni, sekä käyttämään tietokoneita ja oletettavasti myös hyödyntämään internettiä. Viimeisimmästä varsin hyödylliseksi osoittautui pian erään kirjan loppuun lisätty netiketti, eli käytösopas internettiin, jota pitäisi kyllä hyödyntää jo alakoulussa.

Avoimen yliopiston tilastotieteen kurssilla sain varmaan ensimmäisen kerran varsinaista kriittisen ajattelun opetusta ja mediakasvatusta, kun lehdissä ilmestyneiden mainosten tilastotieteeseen liittyviä väitteitä arvioitiin. Ehkä jotain samantapaista on saattanut olla jo lukiossa (esim. korkojen ja koron koron laskemisen yhteydessä), tosin ilman todellisia esimerkkejä lehtien sivuilta.


Kuinka media on kasvattanut minua

Tulin maininneeksi, että luen mielelläni kirjoja. Niitä meillä oli kotona paljon (ja luulin pitkään että niin on kaikissa kodeissa), joten oli luontevaa lukea niitä. Enimmäkseen luin kuitenkin aika huonoa kirjallisuutta, jonka ainoa vaikutus sanallisen taidon parantamisen lisäksi varmaankin oli mielikuvituksen kehittäminen. Sanomalehtiäkin meille tuli, mutten ollut niistä kovin kiinnostunut. Aku Ankka ja Tieteen kuvalehti olivat tärkeimmät lehteni nuorena, vaikka myös Time ja Newsweek tulivat jonkun aikaa ja olivat mielenkiintoisia. Englanninkielisiä kirjoja aloin lukea 13-vuotiaana, mikä varmasti kehitti kielitaitoani.

Meille ostettiin ensimmäinen televisio harvinaisen myöhään, kun olin jo ehkä 12-vuotias. Television tai kavereilta lainaamieni videoiden katselua ei rajoitettu muistaakseni ollenkaan. Katselin jonkun verran toiminta- ja kauhuelokuvia, mutta mitään kovin hurjaa (esim. snuffia tai sellaiseksi väitettyä) ei tullut vastaan. Esim. Terminator on edelleen aika hieno elokuva ja pidän naurettavana tapaa, jolla jotkut hurskastelijat ovat sitä kommentoineet. Voi olla, että olin sen verran hyväosainen muuten, ettei katsomillani elokuvilla siksi ollut minuun kovin haitallista vaikutusta, mutta toisaalta on mahdollista, ettei niillä ole sellaista juuri kehenkään. Kielitaitoa TV:n ja elokuvien katselu paransi tietenkin, etenkin sitten kun näköni heikkeni niin, että tekstityksen lukeminen vaikeutui (olin tyypillisen hölmö, enkä hankkinut silmälaseja) - tällöin keskityin kuulemaani ja näkemääni huulten liikkeisiin yms.

Pelasin myös tietokoneella väkivaltaisia pelejä, joita myöskin on syytetty välillä aivan turhaan. Siihen aikaan pelit olivat sarjakuvamaisia, eivät realistisia kuten nykyään. Sillä on varmasti merkitystä niiden vaikutukseen. En tosin ole kovin innostunut nykyisiäkään vastaan esitetyistä syytöksistä. Jos joku väkivallantekijä onkin niitä pelannut, etsisin syitä hänen käytökseensä kyllä aivan muualta kuin hänen pelaamistaan peleistä.

Pelasin jo lapsena myös roolipelejä, joissa väkivalta oli keskeistä. Niillä oli jopa hyödyllisiä kasvatuksellisia vaikutuksia etenkin siksi, että ne herättivät minut ajattelemaan etiikkaa ja metafysiikkaa (vaikken tuolloin näitä termejä edes tuntenut). En tällä kertaa kuitenkaan kerro tästä sen enempää, koska olen juuri tehnyt niin toisaalla.

Internet avasi minulle tien tietoon. Vuosia keskityin jälkiviisaudella arvioiden aivan vääriin asioihin, eli kaikenlaiseen okkulttiseen huuhaa-aineistoon, mutta niiden kautta löysin kuitenkin tieteellisen skeptisismin. Aikani siihen netin kautta tutustuttuani tilasin Skeptical Inquirer -lehden, jonka tilaaja olen edelleenkin. Tämä lehti ja aihepiirin kirjat (sekä jotkut hyvät TV-dokumentit) opettivat minulle enemmän tieteestä ja filosofiasta kuin kaikki koulussa oppimani yhteensä.

On todella surkea tosiasia, että suomalainen koulutusjärjestelmä ei edelleenkään ole merkittävästi tainnut noista ajoista tässä suhteessa parantua, eikä yleisen kriittisen ajattelun ja tieteellisen maailmankuvan kursseja järjestetä edes yliopistoissa juuri koskaan. Erityistieteiden opiskelijat voivat näin hyvinkin valmistua jopa tohtoreiksi asti, oppimatta koskaan yleistämään kriittistä ajatteluaan oman alansa ulkopuolelle. Tästä minulla on ikäviä, henkilökohtaisia kokemuksiakin.

*

Kuten Suorannan, Sintosen ja Kupiaisen artikkelissa "Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet" (teoksessa Kynäslahti, Kupiainen & Lehtonen (toim.): Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007) kertovat, 1980- ja '90-luvuilla tuntuu vallinneen lasten medialta suojelemista painottava käsitys, mutta kovin vahvasti tämä ei meillä kotona onneksi vaikuttanut. Voi vain toivoa, että artikkelissa mainittu medialukutaidon korostaminen vuoden 2004 opetussuunnitelmassa tuo lisää kriittistä ajattelua kouluihin. En kyllä pidätä henkeäni tätä odottaessani.