Vinoumia uskonnon oppikirjan sisällössä

Noviisi 7-9, Otavan Kirjapaino Oy, 2012.

Ensivaikutelma

Saadessani tämän oppikirjan käsiini, ensimmäinen mielikuvani oli hyvin positiivinen: yksi kovakantinen kirja, joka on tarkoitettu kattamaan koko yläkoulun uskonnon opetuksen tarpeet. Painotyö vaikuttaa laadukkaalta ja kirjan voi odottaa säilyvän hyvin kouluajan jälkeenkin. Tämä ei myöskään ole vain kolme kirjaa yksissä kansissa, kuten voisi odottaa, vaan yksi ainoa kirja, joiden käsittelyjärjestyksen opettaja voi valita mielensä mukaan. Sisältö on jaettu kymmeneen päälukuun:
- Johdanto
- Aasian uskonnot
- Välimeren uskonnot
- Kirkon historia ja kehitys
- Uskonto Suomessa
- Kristinusko nykyään
- Hyvä elämä
- Näkökulmia etiikkaan
- Kristinusko ja etiikka
- Eettiset valinnat

Uskonnottomuutta ei käsitellä

Jo tässä vaiheessa paljastuu vakava puute kirjan sisällössä: oppiaineen nimen mukaisesti kirjassa on keskitytty uskontoihin. Uskonnottomat katsomukset jäävät täysin kirjan ulkopuolelle. Aasian uskontojen yhteydessä käsitellään kyllä myös tavallaan jumalattomia uskontoja, mutta esimerkiksi taolaisuuteen ja konfutselaisuuteen verrattava dogmaattinen kommunismi ei esiinny kirjassa kertaakaan. Myöskään New Age -liikkeestä tai okkultimista ei kerrota, vaikka ne ovatkin kasvattaneet suosiotaan internetin avulla. Edes vaarallisia "kuoleman kultteja" ei ole mainittu kirjassa, vaikka niihin selvästi hurahtaa paljon nuoria vuosittain ja aina silloin tällöin hurahtamisen seurauksena on omaisuuden menetyksen lisäksi myös elämän menetys.

Jo 21 % suomalaisista on uskontokuntiin kuulumattomia. Luulisi, että katsomusaineen opetuksessa jo viimein ymmärrettäisiin ottaa tämä huomioon. Eri arvioiden mukaan selvästi yli 10 % maailman kaikista ihmisistä on uskonnottomia (tämän oppikirjan mukaan 15 % on uskontokuntiin kuulumattomia). Ekplisiittisesti ateistejakin lienee yllättävän suuri osa näistä, mutta on myös valtavan paljon ihmisiä, joita uskonto ei vain liikuta eikä kiinnosta. Suomessa kuitenkin katsomusopetusta tarjotaan kaikille koululaisille. On selvää, että monet uskonnon opetukseen joutuvat ovat tosiasiassa uskonnottomia ja niinpä jo heidän takiaan uskontotunneilla pitäisi käsitellä myös uskonnottomuutta. Toki myös uskonnollisten olisi syytä kuulla uskonnottomista muutakin kuin kiihkouskovaisten valheellista propagandaa. Niinpä uskonnon opetuksessa pitäisi kertoa paitsi erilaisista suurista uskonnoista, myös ainakin sekulaarista humanismista. Tähän Noviisi 7-9 ei kuitenkaan anna minkäänlaisia eväitä. Itse asiassa kirjan johdanto aloitetaan väitteellä, jonka mukaan "Ihminen on uskonnollinen olento". Kirjassa kyllä myöhemmin mainitaan uskonnottomiakin olevan olemassa, mutta jo alusta alkaen on ilmeistä, millä tavalla vinoutunutta sen sisältö on. Aivan kirjan lopussa puhutaan uskontojen kohtaamisesta, mutta ei halaistua sanaa uskonnottomien kohtaamisesta, sekularisaatiosta ja tunnustuksettomuuden vaatimuksesta tai monikulttuurisen yhteiskunnan uskontoihin liittyvistä ongelmista, kuten maallistuneeseen Eurooppaan muuttaneiden muslimien sopeutumisongelmista. Näiden kysymysten käsittely voisi antaa tilaisuuden myös syvempään etiikkaan perehtymiseen, joka nyt jää varsin heppoiseksi.

Jeesuksen historiallisuus

Näiden vähäisempien ongelmakohtien jälkeen onkin aika esitellä yksi kirjan pahimmista virheistä. Jeesuksen historiallisuus opetetaan oppikirjassa kiistattomana totuutena, eikä hänestä kertovien lähteiden ongelmallisuutta juuri ollenkaan paljasteta:
s. 72: "Jeesus Nasaretilainen eli Palestiinassa 2 000 vuotta sitten."
s. 73: "Roomalaiset sotilaat teloittivat Jeesuksen Jerusalemissa noin vuonna 30 jKr."
s. 77: "Tärkeimmät Jeesuksesta kertovat historialliset lähteet ovat Uuden testamentin evankeliumit ja Paavalin kirjeet. Jeesuksesta on myös mainintoja muutamissa ensimmäisen vuosisadan historiankirjoissa. Niistä tärkeimmät ovat roomalaisten historioitsijoiden Tacituksen ja Suetoniuksen sekä juutalaisen historioitsijan Flavius Josefuksen kirjoittamat."
s. 79: "Pelkästään Raamatun ulkopuolisten läheiden perusteella voidaan jo pitää varmana, että Kristukseksi kutsuttu Jeesus on todellinen historian henkilö."
s. 79: "Uuden testamentin kirjat kirjoittettiin noin vuosina 50-150 jKr. Teoksen vanhimmat osat ovat Paavalin kirjoittamat kirjeet. Paavali kirjoitti ne 50-luvulla, siis parikymmentä vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen."

Käsittääkseni on aika yleisesti hyväksytty, että Paavali ei ole kirjoittanut läheskään kaikkia hänen nimiinsä pantuja kirjeitä. Autenttisissa kirjeissä hän puhuu Kristuksesta, ei Jeesuksesta. Nykyinen kristitty ei ehkä tässä helposti huomaa ongelmaa, koska Kristus melkeinpä mielletään Jeesuksen sukunimeksi. Kyseessä on kuitenkin uskonnollinen käsite; kristinuskon keskeinen väite on, että Jeesus oli (tai on) Kristus. Jos halutaan selvittää Jeesuksen historiallisuutta, tällaisiin asioihin on syytä kiinnittää huomiota.

Tacitus ei myöskään kirjoita Jeesuksesta, vaan Kristuksesta, sikäli kuin ylipäätään kyseinen kohta on autenttinen, eikä myöhempi interpolaatio, kun käsittääkseni aika monet eksegeetikot nykyään uskovat. Joka tapauksessa hänen kirjoituksensa voisi parhaimmillaankin osoittaa vain, että kristittyjen kultti oli olemassa jo hänen aikanaan, Jeesuksen historiallisuudesta se ei kerro oikeastaan mitään.

Michael Martin kirjoittaa teoksessaan The Case Against Christianity (Temple University Press, 1991, s. 52), että monien tutkijoiden mukaan Suetonius ei edes kirjoittanut Kristuksesta, vaan kyseessä on yleisen nimen sekoittaminen voideltua tarkoittavaan sanaan. Samaisessa teoksessa on lyhyesti esitetty muitakin vahvoja argumentteja Jeesuksen historiallisuutta vastaan, eikä se ole suinkaan ainoa kirja, jossa sellaisia esitetään. On siis vähintään kyseenalaista väittää, että "Pelkästään Raamatun ulkopuolisten läheiden perusteella voidaan jo pitää varmana, että Kristukseksi kutsuttu Jeesus on todellinen historian henkilö".

Epäilemättä useimmat eksegeetikot pitävät Jeesuksen historiallisuutta hyvin todennäköisenä, mutta toisaalta useimmat eksegeetikot ovatkin jo alalle lähtiessään todennäköisesti olleet poikkeuksellisen vahvasti kristilliseen uskoon sidoksissa. Niinpä heidän keskuudessaan yleisestikin hyväksyttyjä käsityksiä tämänkaltaisista asioista täytyy arvioida jonkinasteisella kriittisyydellä.

Vuoden kierron juhlat

Kolmas kirjan pahoista virheistä liittyy vuodenkierron juhliin ja kalenteriin. Sivulla 85 väitetään, että jos Raamattua ei olisi, niin "Sunnuntai olisi tavallinen arkipäivä, tai ehkä jaottelisimme päivät jollakin muulla tavalla kuin seitsemän päivän viikoiksi. Joulukuun 24. ja 25. olisivat aivan tavallisia päiviä, sillä emme viettäisi joulua. Vuoden juhlakalenterista puuttuisivat myös pääsiäinen ja juhannus." Vieläpä samalla sivulla kehdataan väittää, että "Tämän Johanneksen [Johannes Kastajan] syntymäpäivä on suomalaistenkin juhannus" ja että joulu on Jeesuksen syntymäjuhla (vasta sivulla 123 kerrotaan hieman joulujuhlan oikeasta historiasta). Sivulla 87 väitetään seitsenpäiväisen viikon perustuvan Raamattuun, eikä kerrota mistä se Raamattuun otettiin.

Yritän tulkita kirjaa mahdollisimman myönteisesti, joten kai tässä vain yritetään tuoda esiin, kuinka kristinusko näkyy nykymaailmassa. Se vain tehdään huonosti. Onhan aivan selvää, että vuodenkiertoa ja etenkin päivän pituuden vaihtelua on juhlittu jo kauan ennen kristinuskoa (vuodenkierron juhlista ja niiden historioista on kirjoitettu esimerkiksi Vapaa Ajattelija -lehdessä 4/2012). Etenkin Johannes Kastajan yhdistäminen juhannukseen on lähinnä naurettavaa. Myös lepäämisen merkitys on varmaankin ymmärretty jotakuinkin aina, joten ei kristillinen "pyhä" sunnuntai niin erityinen ole.

Vähäisempiä ongelmia

Noviisi 7-9 sisällössä on toki muitakin ongelmakohtia, kuten tämä ajanlaskuun liittyvä virhe: Kirjan alkupuolella mainitaan aika "ennen ajanlaskumme alkua", mutta jostain syystä kuitenkin vuosiluvuissa myöhemmin käytetään ilmaisua eKr. eikä jaa., joka olisi neutraalimpi. Lyhenteet eKr. ja jKr. sisältävät kuitenkin uskonnollisia väitteitä. Näiden käytöstä ollaan muuallakin selvästi jo siirtymässä neutraalimpiin ilmaisuihin eaa. ja jaa., joten voisi niitä uskonnon oppikirjoissakin käyttää.

Uskonnolliset väitteet on kirjassa pääosin melko hyvin esitetty nimenomaan kyseisen uskonnon käsityksinä. Välillä on kuitenkin vaikeampi päätellä, miten kirjoittaja on tekstinsä tarkoitettu ymmärrettävän. Sivulla 53 sanotaan näin:

Juutalainen usko perustuu Jumalan ja hänen valitun kansansa Israelin suhteeseen. Yli 3 500 vuotta sitten Jumala puhutteli esi-isä Abrahamia Babyloniassa. Jumalan lupauksen varassa Abraham muutti perheineen Babyloniasta länteen Kanaanin maahan. Me tunnemme tämän seudun Paestiinana. Siellä Jumala teki lupauksen liiton Abrahamin kanssa.

Ilmeisesti kirjoittaja on olettanut, että tämä ymmärretään juutalaisen (ja kristillisen) maailmankuvan käsitykseksi, mutta kun on kyse 13-vuotiaan käsiin annettavasta kirjasta, olisi mielestäni parempi tuoda tämä selvästi esiin. Nyt lapsi voi lukea tuon kohdan yksinkertaisesti totuutena. Näin kirja voi siis näyttää tunnustukselliselta, vaikka ei kai olekaan sellaiseksi tarkoitettu.

En juurikaan voi kommentoida eri uskontojen oppeja koskevia väitteitä, joita Noviisi 7-9 esittää, mutta sivun 93 käännös sanalle islam tuntuu väärältä. Kirjan mukaan se tarkoittaa uskollisuutta Jumalalle, mutta eikös se yleensä käännetä alistumiseksi Jumalalle? Ehkäpä kirjoittajat ovat ajatelleet hieman pehmentää merkitystä, mutta voi kysyä miksi?

Sivuilla 172 - 173 kerrotaan piispa Henrikin murhasta Suomessa totena, vaikkakaan ei aivan yhtä naivisti kuin alakoulun kirjoissa. Ilmeisesti tarinan millekään osalle ei kuitenkaan oikein ole historiallista todistusaineistoa ja kyseessä voi hyvinkin olla pelkkä legenda. Jos aihe kiinnostaa, Wikipediasta voi vaikka aluksi etsiä kirjallisuusviitteitä.

Myös seksuaalisuutta käsitellään tässä oppikirjassa, onneksi varsin asiallisesti ja nykyajan valtavirran käsitysten mukaan. Yksi kappale sivulla 338 kuitenkin kiinnitti huomioni:

Pornossa seksuaalisuus ja seksi erotetaan toisistaan, seksi näytetään pelkkänä yhdyntänä. Porno hämärtää seksin ja seksuaalisuuden inhimilliset puolet ja antaa kieron kuvan seksuaalisuudesta, koska se paljastaa sellaista, mikä ei ole muiden silmille tarkoitettua. Kahden rakastavaisen yhdyntä kuuluu niihin intiimeihin asioihin, joita ei ole tarkoitettu muiden katseltavaksi.

Tämä kohta on ymmärrettävästi hyvin konventionaalinen. Tämä lienee nykyisen seksuaalimoraalin mukainen käsitys. Se on edelleen normatiivinen antaessaan ymmärtää, että porno, ekshibitionismi ja muut kuin kahden henkilön keskiset parittelut ovat jotenkin "vääriä". Kenen "tarkoituksesta" siinä puhutaan, jää arvailujen varaan. Liberaalimman näkemyksen mukaan mainituissakaan seksuaalisuuden ilmentymissä ei kuitenkaan ole mitään väärää. Olisi ollut parempi vain jättää tuo kappale kirjasta pois.

Vielä viimeisenä melko vähäpätöinen asia: Kirjan mukaan "kannustinloukuksi kutsutaan myös sellaista tilannetta, että työttömän ei kannata ottaa hänelle tarjottua työtä vastaan, koska sosiaaliturva tarjoaa hänelle muutenkin kelvollisen toimeentulon". Paremminkin kyse on siitä, että työn vastaanottaminen ei parantaisi tällaisessa tilanteessa työttömän tilannetta, oli hänen toimeentulonsa sitten kelvollista tai ei.

Yhteenveto

Yleisesti ottaen Noviisi 7-9 on parempi kuin uskonnon oppikirjoilta voi odottaa, mutta edellä mainitut kolme vakavaa puutetta tai ongelmakohtaa olisi kyllä syytä korjata:
 (1) Erityisen tärkeää olisi ottaa käsittelyyn myös uskonnottomat katsomukset ja ajattelutavat, ainakin sekulaari humanismi.
(2) Vuodenkierron juhlien historia ja (niidenkin kautta) uskontojen historiat ja yhteydet toisiinsa tulisi esittää paremmin (käyttäen vuosiluvuissa neutraaleja lyhenteitä eaa. ja jaa.).
(3) Jeesuksen historiaa ei saa esittää tunnustuksellisella tavalla kiistattomana historiallisena totuutena, kuten tässä oppikirjassa. Tämä liittyy myös edellisessä kohdassa mainittuun uskontojen historiallisen kehittymisen parempaan esittelyyn.

Sekulaaria etiikkaa

Sekulaari humanismi ja uskonnollisuus

Sekulaari humanismi on tieteelliseen ajatteluun ja tieteiden tuloksiin perustuva, uskonnoton maailmankatsomus. Sekulaarin humanismin periaatteiden tärkein, nyt jo edesmennyt kehittelijä, professori Paul Kurtz keksi uudissanan "eupraxsofia", koska englanniksi ei ilmaisulle "maailmankatsomus" oikein ole toimivaa vastinetta. Uudissanallaan hän tarkoittaa (sanan melko kirjaimellisen merkityksen mukaisesti) "hyvää ja käytännöllistä viisautta". Tarkoituksena on yhdistää ilmaisuun ajatus parhaan tiedon viisaasta ja eettisesti korkeatasoisesta käyttämisestä, sillä juuri tätä sekulaari humanismi on. Paras saatavilla oleva tieto on tieteellinen tieto. Sen viisas soveltaminen vaatii filosofisen etiikan harjoittamista ja käytännön realiteettien ymmärtämistä. Mitään absoluuttisia moraalivaatimuksia sekulaarit humanistit eivät julista, eikä edes sekulaari humanismi itse ole supistettavissa mihinkään ikuiseen määritelmään, sillä se on tieteen tapaan avoin muutoksille. Sen kannattajat kirjoittavat välillä erilaisia manifesteja, mutta ne ovat vain tilapäisiä hahmotelmia kulloisenkin hetken käsityksistä. Esimerkiksi evoluutioteoria ei, toisin kuin jotkut sekulaarin humanismin vastustajat haluavat väittää, ole mitenkään välttämätön osa sekulaaria humanismia; se kuuluu tähän maailmankuvaan vain siksi, että se on eräs nykytieteen vakiintuneimmista osista, ja tällaiset tiedot sekulaari humanismi omaksuu perustakseen.

Tieteellinen ajattelutapa on myös syynä siihen, että sekulaarit humanistit ovat uskonnottomia ateisteja. Uskonnollinen ja tieteellinen ajattelutapa ovat nimittäin perustavalla tavalla vastakkaisia. Ajattelutapojen eron V.T. Aaltonen on tiivistänyt sanomalla, että kyseessä on "kehityspyrinnön ja kestävyyspyrinnön vastakohta": Uskonto on perusluonteeltaan dogmaattista, perinteiden säilyttämiseen pyrkivää, sillä uskonnolliset väitteet esitetään ikuisina totuuksina. Tiede sen sijaan pyrkii muuttumaan, eikä välitä vaikka mullistaisi samalla maalaisjärkisimmätkin käsityksemme (kuten maakeskisen maailmankuvan kumoutuminen osoitti). Lisäksi nykyinen tieteellinen maailmankuva on selvästi ristiriitainen yleisimpien uskonnollisten käsitysten, kuten jumalia ja aineetonta sielua koskevien uskomusten kanssa. Koska tieteellisessä maailmankuva ei sisällä sellaisia, ei niitä kuulu sekulaariin humanismiinkaan.

Kun sen vastustajat väittävät sekulaaria humanismia uskonnoksi, heidän väitteensä voidaan kumota jo sillä perusteella, että uskonnot yleensä ymmärretään teistisiksi – niissä esiintyy "pääosassa" jonkinlainen jumala tai useita sellaisia. Mutta vaikka tämä uskonnon kriteeri hylättäisiinkin, jäisi silti se kriteeri, että uskonnoilla on oppinsa, jotka erottavat ne toisistaan ja joita ei voi hylätä hylkäämättä samalla kyseisen uskonnon. Ne ovat siis dogmaattisia. Sekulaari humanismi on luonteeltaan täysin toisenlainen: avoin muutokselle ja muutenkin vapaamielinen; sen kannattajat eivät ole keskenään yksimielisiä monestakaan asiasta, vaan jakavat lähinnä vain saman asenteen ja ajattelutavan. Edes (negatiivinen) ateismi, siis jumaluskon puuttuminen, ei ole mikään uskonnollinen opinkappale sekulaareille humanisteille, vaan seuraus tähänastisesta älyllisestä kehityksestä filosofian ja tieteen historiassa. Sekulaari humanismi ei myöskään supistu pelkkään ateismiin. Sen kannattajat rakentavat eettiset, poliittiset ja muut sosiaaliset tavoitteensa tieteellisen maailmankuvan varaan, pyrkien neuvottelemalla ja kompromisseja tehden järkeviin ja toteuttamiskelpoisiin ratkaisuihin. Nämä ratkaisut, kuten myös jossain määrin tavoitteet ja keinotkin, muuttuvat tieteellisen tiedon muuttuessa, eikä sekulaareja humanisteja vaivaa vanhoillisille ihmisille tyypillinen muutosvastaisuus ja muutoksen pelko.

 

Sekulaarin humanismin eettiset periaatteet ja tavoitteet

Yksi luultavasti yleisimmistä harhaluuloista on sekulaarin humanismin pitäminen ihmiskeskeisenä. Se on kyllä ihmislähtöistä – eihän meillä muutakaan vaihtoehtoa ole – mutta ei ihmiskeskeistä muun luonnon kustannuksella, kuten jotkut luulevat. Tiede on osoittanut koko universumin yhtenäisyyden ja yhteenkuuluvuuden; me emme ole luonnon herroja, eikä ole kukaan tai mikään muukaan, vaan kaikki oleva (meidät mukaan lukien) on samaa luontoa. Me ihmisetkin olemme tähtipölyä, kuten Carl Sagan on sanonut. Tämä olevaisen ykseys näkyy myös luonnon monimuotoisuuden tarpeellisuudessa meidän itsemmekin kannalta. Olemme riippuvaisia muusta luonnosta, eikä ympäristömme tuhoutuminen ole meidänkään etumme mukaista. Lisäksi, on vaikeaa keksiä eettistä oikeutusta muiden eläinten huonolle kohtelulle, joka ei oikeuttaisi vastaavaa kohtelua itsemme kohdalla. Eettisyytemme lienee biologinen perustaltaan: olemme laumaeläimiä ja siksi kykenemme empatiaan, ikään kuin asettumaan toisen asemaan, ainakin sikäli kuin on kyse oman ryhmämme edustajasta. Kulttuurisen evoluutiomme tuloksena olemme oppineet laajentamaan alunperin pientä heimoajatteluun perustuvaa "me"-ryhmäämme jopa eri kulttuurien yli, käsittämään ainakin kehittyneimmissä tapauksissa koko ihmiskunnan ja enemmänkin. Kehittyessämme edelleen opimme sisällyttämään eettisen ajattelun sovelluskenttäämme, eli omaan ryhmäämme, myös muuta luontoa laajemmin. Humanismin ei siis suinkaan tarvitse olla ihmiskeskeistä.

Sekulaari humanismi pyrkii kehittämään tai ainakin muotoilemaan yleisesti hyväksyttäviä eettisiä periaatteita ja tavoitteita, todellista globaalia etiikkaa. Tarkoituksena on taata oikeuden ja reiluuden toteutuminen kaikkialla maailmassa, sekä poistaa suvaitsemattomuus ja syrjintä, perustui se sitten rotuun, uskontoon, kansallisuuteen, yhteiskuntaluokkaan, seksuaaliseen suuntautumiseen, etnisyyteen, tai mihin tahansa mielivaltaiseen perusteeseen. Aidon globaalin etiikan muodostamiseen ei pysty mikään kansallisia, rodullisia tai uskonnollisia rajoja piirtelevä moraalioppi, joten mihinkään yliluonnollisiin ilmoituksiin tai perusteettomaan ylemmyyden tunteeseen ei voida vedota. Ainoa mahdollisuus on sekulaari humanismi, eli ihmisjärjen käyttö ristiriitojen ratkaisemiseen ja ongelmien poistamiseen.

Onneksi ihmiset ovat etiikan ytimestä varsin yksimielisiä, vaikka voivatkin olla eri mieltä sen lähteestä. On joka tapauksessa selvää, ettei mikään yhteisö tai yhteiskunta pysyisi koossa pitkään, ellei se odottaisi jäsentensä noudattavan sellaisia moraalisia perusvaatimuksia (Paul Kurtzin "common moral decencies"), kuten (1) rehellisyys, (2) luotettavuus (ja lojaalisuus), (3) hyväntahtoisuus ja (4) reiluus.

Näiden "perushyveiden" lisäksi sekulaarit humanistit arvostavat ja tavoittelevat erinomaisuutta sellaisissa hyveissä, jotka aiemmin mainittuja selvemmin esiintyvät asteittaisina meissä kaikissa. Näihin kuuluvat Paul Kurtzin mukaan henkilökohtainen autonomia, älykkyys, itsehillintä ja kurinalaisuus (self-discipline), itsetunto (self-respect), luovuus, korkea motivaatio, myönteinen asenne, elämänilo, terveys ja "ylitsepursuava ilo" (exuberance). Näitä kaikkia voi ainakin jonkin verran kehittää, vaikka luonto asettaakin niille rajoja. Yhteiskunnan tulisi edistää näiden hyveiden kehittymistä, jotta sen jäsenet voisivat parhaansa mukaan ylittää itsensä ja kasvattaa itsestään näin parempia ihmisiä.

Sekulaari humanismi jatkaa Valistuksen perinnettä tavoittelemalla ihmisyksilöiden vapautumista kaikenlaisista perusteettomista ja alistavista hallinnan välineistä ja hallitsijoista, jotta he voisivat toteuttaa omaa luovuuttaan maailman kansalaisina, ihmiskunnan jäseninä. Tämä ei tarkoita välttämättä valtiorakennelmien purkamista, mutta se tarkoittaa kyllä globaalin tietoisuuden ja solidaarisuuden kehittämistä. Se tarkoittaa myös kansalliset, kulttuuriset ja etniset rajat ylittävää yleisinhimillisyyttä, joka tukee esimerkiksi nämä rajat ylittävää ystävyyttä.

Yksilötasolla sekulaari humanismi pyrkii hellenististen filosofian koulukuntien tavoin sellaisen hyvän elämän saavuttamiseen, joka olisi älyllisesti, eettisesti ja tunteellisesti tyydyttävä ja rikas. Ihmisellä pitäisi olla elämäniloa, jota ei tavoita pelkällä halvalla nautinnolla, vaan elämällä antoisaa elämää omalla tavallaan. Ihmiset tarvitsevat erilaisia asioita onnistuakseen elämässään: erilaisia haasteita, vaihtelevasti aktiivisuutta ja passiivisuutta, erilaisia nautintojen ja onnellisuuden lähteitä. Ihmisten erilaisuus on rikkaus, jota sekulaari humanismi ylistää. Mitään kaikille yhteistä ja yleistä, "ylhäältä annettua" elämän tarkoitusta ei ole, vaan "elämän tarkoitus on elää tarkoituksellista elämää" – jokainen asettaa omat tavoitteensa ja muokkaa luovasti elämäänsä niin hyväksi kuin pystyy. Omien tavoitteiden saavuttaminen ja haasteiden voittaminen on varmaankin yksi suurimmista ilon lähteistä. Tässä onnistuakseen on tunnettava itsensä, sekä mahdollisimman hyvin se todellisuus, jossa elää. Vain siten voi valita tavoitteensa realistisesti ja niitä kohti ponnistella, kuten stoalaisuus opettaa: vaikuttaen niihin asioihin, jotka ovat omassa hallinnassa ja potematta syyllisyyttä tai muuta henkistä tuskaa niistä, joille ei mitään mahda. Sekulaari humanismi vaatii myös ihmisten itsemääräämisoikeuden toteuttamista, mukaan lukien yksilön oikeuden lopettaa liian tuskalliseksi koettu elämänsä.

Kaikkein tärkeintä sekulaarissa humanismissa on silti hyväntahtoisuuden merkityksen ja arvon painottaminen. Voimme kehittää tätä luonteenpiirrettä itsessämme ja ainakin yrittää kasvattaa seuraavat sukupolvet omaksumaan hyväntahtoisuuden ja näkemään sen arvon. Se on taustalla kaikessa sivistyneessä toiminnassa, sillä se on eduksi molemmille osapuolille. Hyvä tahto ja toisten oikeuksien ja erilaisuuden kunnioittaminen on merkittävä ja tarpeellinen osa hyvää elämää. Hyvän tahdon arvo on universaalisti tunnustettu moraalisesti itseisarvoiseksi, mutta lisäksi se synnyttää myös myönteisiä vaikutuksia, joten sekulaari humanisti pitää sitä ainutlaatuisena, keskeisenä hyveenä.

Tämä kirjoitus on lyhennetty vuosien takaisesta tekstistäni, joka löytyy täältä.

Tähti 6 opettajan opas tunnustuksettomuusvaatimuksen näkökulmasta

Lukaisin läpi uskonnon kuudesluokkalaisille uskonnon opetukseen tarkoitetun Tähti 6 opettajan oppaan ja siinä samalla tietysti myös tuon oppikirjankin (Tähti-sarjan opettajan oppaat sisältävät oppilaan kirjan sivut pienennettynä; opettajan materiaali on sijoitettu oppilaan materiaalin ympärille). Tässä muutama huomio kyseisestä teoksesta. Keskityn nimenomaan kohtiin, joissa nykyisen lain mukainen tunnustuksettomuuden vaatimus näyttää jäävän toteutumatta, tai jotka muuten ovat ongelmallisia.


Heti alussa (s. 6) suositellaan opettelemaan ulkoa muun muassa kristinuskon kymmenen käskyä. En oikein pidä tätä perusteltuna. Kasvatuksellisesti siinä ei ainakaan ole juurikaan järkeä: ei kukaan jätä varastamatta, tappamatta jne. siksi, että hänelle on taottu päähän käskyt 7 ja 5, eikä etenkään näiden käskyjen numeroiden muistamisella ole mitään edistävää vaikutusta lapsen moraaliseen kehitykseen. Kirjassa ei toki mainittukaan, että käskyjen järjestysnumerotkin pitäisi muistaa, mutta satunnainen opettaja kyllä voi helposti niin kirjaa tulkita. Vielä vähemmän järkeä on ensimmäisen käskyn opettelemisessa, etenkään ulkoa. Käskyt kuuluu toki käydä läpi opetuksessa, mutta niiden ulkoa opettelu on ajan tuhlausta.

Sivulla 12 puhutaan ihmisarvosta kristillisen etiikan kulmakivenä: "Kristinuskon mukaan jokaisella ihmiselle on ehdoton ihmisarvo riippumatta uskonnosta, sukupuolesta, rodusta, iästä, terveydestä, taidoista, ulkonäöstä tai hyödyllisyydestä." Kummallisesti luettelosta jäivät pois seksuaalinen suuntautuminen ja uskonnottomat katsomukset.

Tämän jälkeen kerrotaan, että "ihmisarvon kunnioitus, samoin kuin kristillinen käsitys armosta näkyvät muun muassa eurooppalaisessa lainsäädännössä ja oikeusjärjestelmässä." Vaikka siinä ei tarkkaan lukien niin sanotakaan, annetaan siinä mielestäni ymmärtää, että mm. ihmisarvon kunnioitus eurooppalaisessa lainsäädännössä on kristillinen ajatus. Tämä on vähintäänkin epäilyttävää. Ei ihmisarvon kunnioitus juurikaan ole näkynyt kristittyjen toiminnassa läpi kirkkohistorian, paitsi ehkä sen jälkeen, kun kirkot ovat menettäneet valtansa tehdä ihmisille mitä huvittaa. Eiköhän ihmisarvo ole eurooppalaisessa ajattelussa ja lainsäädännössä humanistien ja valistusfilosofien ansiota. Vapaa-ajattelun nousu oli vahvasti uskonsotien ja uskonnollisen sorron seurausta.

Erikoinen, mutta kylläkin kristillinen käsitys rakkaudesta esitetään heti seuraavaksi, sivulla 13: "Suurin esimerkki rakkaudesta on Kristuksen elämä ja kuolema ihmisten puolesta." Tässä mennään kristinuskon ytimeen, jossa sen ristiriitaisuus (tai epäilemättä kristillisesti ajatellen "mysteeri") paljastuu yhdessä sen muun vastenmielisyyden kanssa. Ristiriidan tästä tekee kolminaisuusopin mukainen väite, että Jumala ja Kristus ovat sama olento, sekä klassisen teismin ydin, jonka mukaan mainittu Jumala on mm. kaikkitietävä ja kaikkivaltias ja maailman luoja. Jumalan voidaan tavallaan sanoa aiheuttaneen Kristuksen (siis kolminaisuusopin mukaan itsensä) kuoleman. Jumalan eräänlainen itsemurha on siis muka suurin esimerkki rakkaudesta. Ja älyttömämmäksi tämä väite menee loppuaan kohti: tämä itsemurha tehtiin ihmisten puolesta! Tässä kai viitataan "perisyntiin" tai "synteihin" yleensä: ajatushan on, että syntiset ihmiset joutuvat helvettiin ikuiseen kidutukseen, mutta Kristus kuoli syntiemme tähden, jotta häneen uskovat pääsisivätkin Taivaaseen. Siis vain häneen uskovat. Eipä ole tässä kyse pyyteettömästä rakkaudesta ainakaan.

Mutta mitä ihmeen yhteyttä kuolemalla ja toisten synneillä ylipäätään on? Entä jos lyön itseäni vasaralla kaverini pikavippivelkojen takia? Mitä hyötyä siitä on? Primitiiviset ihmiset saattoivat uskoa veren ja syntien yhteyteen uskoa, mutta luulenpa että useimmat kristitytkin nykyään ymmärtävät synninkin vain etiikan näkökulmasta vääränä eli pahana toimintana. He eivät enää usko sen olevan jokin pimitiivisen taikauskon mukainen entiteetti, jonka voi verellä pestä pois.

Kristillisen opin mukaan kuitenkin Jumala on luonut synnin siinä missä Taivaan ja Helvetinkin. Hän on keksinyt veriuhrit ja hänen oma ideansa oli myös tehdä itsemurha meidän syntiemme tähden. Ja jotenkin tämä kaikki todistaa Jumalan suurimmasta mahdollisesta rakkaudesta. Ehkä tämä väite täytyy sisällyttää uskonnon opetukseen, mutta sen esittäminen kirjan käyttämällä (perinteisellä) tavalla on mielestäni tunnustuksellista.

Samalla sivulla 13 väitetään myös näin: "Jotta voi rakastaa muita, on siis osattava rakastaa ja arvostaa myös itseään." Henkilökohtaisena kommenttina voin sanoa että ei pidä paikkaansa ainakaan omalla kohdallani. En myöskään näe mitään loogista syytä, miksi näin olisi.

Sivulla 17 vakuutellaan Jeesuksen historiallisuudesta: "Myös jotkut roomalaiset ja juutalaiset historioitsijat viittaavat Jeesukseen [...] He suhtautuivat Jeesukseen [...] torjuvasti. Kuka olisi viitsinyt torjua olematonta aave-Jeesusta?" Tämä kohta on tunnustuksellinen siinä mielessä, että esitetään asia ikäänkuin Jeesuksen historiallisuudessa ei olisi mitään epäselvää (kyseenalaisesti ja epämääräisesti viitaten ilmeisesti vain Tacitukseen ja Josephukseen, jotka tiedetään kyseenalaisiksi lähteiksi tästä asiasta). Esitetty päättely on vielä harvinaisen huonoa: torjunta voi varsin hyvin kohdistua uskonnolliseen liikkeeseen ja sen perustajaan, oli tämä perustajaksi väitetty henkilö todellinen tai ei.

Sivulla 20 jatkuu tunnustuksellinen opetus, tällä kertaa kursivoituna ja tarinan muodossa. On hieman epäselvää, miten tämä pitäisi tulkita, mutta ilman eksplisiittistä ohjetta näyttää siltä, että Paavalin (ent. Saul) kääntymistarina kerrotaan totena. Selvästikään uskonnon opetuksessa ei ainakaan pyritä opettamaan kriittistä ajattelua ja historiantutkimukselle keskeistä lähdekritiikkiä.

Sivuilla 24 - 25 kerrotaan kristittyjen kokemista vainoista ainakin epätarkasti, kun annetaan ymmärtää vainojen kestäneen yhtäjaksoisesti 300-luvulle asti. (Lisäksi kuvatekstissä kerrotaan kristittyjä tapetun Colosseumissa. Muistelen kuulleeni jotain tämän kanssa ristiriitaista, mutten tähän hätään muista enkä selvitä tarkemmin.)

Sivulla 26 käytetään sanaa "harhaoppinen" hyvin "oikeaoppisella", mielestäni kritiikittömällä tavalla.

Sivuilla 34 - 37 kerrotaan hieman Suomen vanhoista taikauskoista ja kristinuskon saapumisesta Suomeen. Tämä on kirjan ainoa kohta, jossa kerrotaan ns. pakanauskonnoista. Kun viimein sivulta 52 lähtien kerrotaan muista uskonnoista, käy ilmeiseksi kuinka pinnallisesti muita uskonnollisia käsityksiä kirjassa käsitellään (uskonnottomista katsomuksista ei kerrota yhtään mitään): hinudlaisuudesta, juutalaisuudesta, islamista ja buddhalaisuudesta kerrotaan kustakin vain 3 sivun verran!

Vertailun vuoksi kerrottakoon, että "nykyajan apostoleista" eli lähestystyöstä yms. on kirjaan katsottu tarpeelliseksi sisällyttää 13 sivun mainos. Tämä lukija ainakin sai vaikutelman, että lähetystyötä yritetään tässä propagoida aika vahvasti. Tässä liikutaan vähintäänkin tunnustuksettomuusperiaatteen rajoilla.

Sivulla 99 kirjan tekijät jostain syystä väittävät etu- ja keskisormilla näytettävää voitonmerkkiä (V niinkuin Victory) rauhanmerkiksi. Tämä ei ehkä liity tunnustuksellisuuteen, mutta ihmetyttää lukijaa kuitenkin.

Sivulla 105 kerrotaan ajanlaskussamme laskettavan vuosia Jeesuksen syntymävuodesta. Sana "oletetusta" jäi puuttumaan. Tässä kohtaa olisi voinut kertoa kalenterimme kummallisuudesta (että tuo oletettu vuosi on 1, eikä vuotta 0 ole ajanlaskussamme). Olisi myös voitu kertoa vaikeudesta ajoittaa Jeesuksen syntymää. Suomen evankelisluterilaisen kirkonkin mukaan Jeesus syntyi joskus vuosien 7 ja 4 eaa. välillä. Olisiko tämän kertominen uhka lapsen uskolle? Tunnustuksettoman kirjan tekijälle sellainen kysymys ei olisi tullut mieleen.

Kirjan lopussa on lauluja (virsiä) ja muita liitteitä, kuten kokeita. Näihin en katsonut tarpeelliseksi perehtyä. Kyllä tässä kirjassa näyttää aika paljon tunnustuksellista materiaalia olevan jo ennen tätä liiteosaakin.

Educa-raportti

Olin Educa-messuilla jakamassa Vapaa-ajattelijain Liiton esitteitä opetusalan ihmisille. Tämä oli ensimmäinen, mutta tuskin viimeinen kerta, kun olin messuilla ständin takana. Aiemmin olin käynyt Educa-messuilla koulutuksen yhteydessä, joten paikka ja useimmmat siellä esittäytymässä olevat tahot olivat minulle jo ennestään tuttuja. Meidän ständimme oli mielestäni sille juuri sopivassa paikassa, kansalaisvaikuttamisen toriksi kutsutulla tiiviillä erikoisalueella, suurin piirtein keskellä messuhallia. Valvoin pistettämme enimmän osan aikaa yksin ja jonkin aikaa yhdessä Lasse Pylkin kanssa. Muutaman kerran Lassekin miehitti asemaamme minun käydessä syömässä.

Pyrin houkuttelemaan ihmisiä ständillemme ystävällisillä tervehdyksillä. Pöydällä esitteidemme keskellä oli myös tarjolla karkkia, joka houkutteli etenkin paikalla olevia lapsia käymään pisteellämme useammankin kerran. Joskus annoin heillekin esitteitä mukaan.

En edes yrittänyt pysäyttää ihmisiä, jotka olivat selvästi (kävelynopeuden perusteella) menossa johonkin, tai jotka olivat muuten selvästi meitä vältteleviä (muun muassa siksi, että olivat jo esitteitämme katsoneet). Vain harvat messuvieraat kulkivat ohi nenäänsä nyrpistäen, selvästi vastenmielisyyttään osoittaen. Muutamat kielteisesti Liittoon tai edustamiimme asioihin suhtautuvat kommentoivat meille henkilökohtaisesti suoraan ja – kuten näissä asioissa kokemukseni mukaan on tavallista – selvästi tuntematta juurikaan kommentoimaansa asiaa. Ainakin pari vierasta kertoi olevansa jopa vapaa-ajattelija yhdistysten jäseniä ja muutama olevansa vapaa-ajattelijoita ilman jäsenyyttä. Myös jotkut uskonnolliset ihmiset kertoivat kannattavansa (joitakin) pyrkimyksiämme. Eräs jopa sanoi, että voisi liittyä takaisin kirkkoon, jos se ensin erotettaisiin valtiosta.

Eniten pyrin mainostamaan elämänkatsomustietoesitettämme, toissijaisesti lehtiämme (Vapaa Ajattelijan lisäksi meillä oli Helsingin vapaa-ajattelijoiden tekemää Uskomaton-lehteä ja joitakin vanhoja Protulehtiä). Muita esitteitä esittelin vain niille, joilla oli vielä näiden jälkeen mielenkiintoa jäljellä. Suurimmalla osalla oli. Kaikki eivät tietenkään ottaneet esitteitä mukaansa, koska messuilta oli kertynyt jo muutenkin tarpeeksi kannettavaa. Vain harvat olivat ymmärtäneet ottaa mukaansa selkärepun.

Pääosin suhtautuminen meihin, siis Vapaa-ajattelijain Liittoon, oli siis nähdäkseni myönteistä. Useimmat läheltä kulkijat sain pysähtymään ständillämme ja ottamaan esitteitämme. Monet sanoivat olevansa samaa mieltä Liiton kanssa esim. siitä, ettei uskonto kuulu kouluun. Keskusteluja syntyi monienkin messuvieraiden kanssa. Jotkut heistä jäivät puhelemaan kanssani enemmän tai vähemmän vapaa-ajatteluun liittyvistä asioista useaksi minuutiksikin, parantaen päivääni merkittävästi. Erityisen miellyttävä oli eräs teologian opiskelija, jonka kanssa olisin mielelläni jutellut enemmänkin.

Pääsin lauantaina kurkistamaan muiden esittäytyjien ständejä ja keräämään heitlä enemmän tai vähemmän tarpeellisia näytteitä, kuten mainosheijastimia. Kahvi ja etenkin ruoka messukeskuksessa oli mielestäni turhan kallista, kuten odottaa saattoi. Ilmaista kahvia oli onneksi tarjolla kansalaisvaikuttamisen torin kahvinurkassa lähellä omaa ständiämme.

Tähti 1-5 ja perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet (OPS)

Vertaan tässä Otavan Tähti -sarjan sisältöä OPSiin, arvioiden kuinka hyvin koulukirjasarja vastaa opetuksen tavoitteisiin. Koska OPSissa peruskoulun luokkia 1 - 5 käsitellään yhtenä kokonaisuutena, arvioin vastaavasti Tähti -sarjan osia 1 - 5 (opettajan oppaiden kautta, sillä ne sisältävät myös oppilaan kirjojen sisällöt). Kommentoin myös joitakin OPSin puutteita tai ongelmallisia kohtia.

Tässä kirjoituksessa on kolme osiota: ensimmäisessä arvioin hieman OPSia ja sitä, kuinka hyvin kirjasarja sitä noudattaa; toisessa osassa luettelen tarkemmin huomioita kirjasarjasta; ja kolmannessa esitän joitain kokoavia kommentteja molemmista edellä mainituista.

1. OPS ja Tähti 1-5

OPSin esittämistä tavoitteita kirjasarja pyrkii toteuttamaan vaihtelevasti. Nähdäkseni kirjasarja totetuttaa opetussuunnitelmaa aika hyvin tutustuttaessaan oppilaan Vanhan testamentin tarinoihin ja Uuteen testamenttiin. OPSissa nämä vaatimukset esitetään hieman erikoisesti:

· [oppilas] tutustuu Uuteen testamenttiin, Jeesuksen elämään ja opetuksiin

· [oppilas] tutustuu Vanhan testamentin keskeisiin kertomuksiin

Outoa tässä on se, että Vanhan testamentin kohdalla puhutaan kertomuksista, mutta Uuden testamentin yhteydessä puhutaankin Jeesuksen elämästä ja opetuksista, jolloin syntyy se mielikuva, että jälkimmäinen on jotain muuta kuin kertomuksia -- ehkä jopa, että Uudessa testamentissa kerrotaan yksinkertaisesti totuus Jeesuksen elämästä ja opetuksista. Toki kohdan voi tulkita niinkin, että kyse on Uuden testamentin tarinoiden sisällöstä. Tosin joidenkin vanhan testamentin kertomustenkin kohdalla (esim. osa 1, s. 28 - 29, Luomiskertomus) jää epäselväksi onko kyseessä pelkkä tarina vai onko sitä tarkoitus pitää totena.

Kirjasarja seuraa OPSia hyvin myös opettaessaan “kirkkovuoden ja Jeesuksen elämänkaaren välisen yhteyden” ja tutustuttaessaan oppilaan “luterilaiseen kirkkoon ja seurakunnan toimintaan”.

On vaikeampi arvioida, kuinka hyvin kirjan avulla oppilas “oppii luottamusta elämään ja itseensä, kohtaamaan rohkeasti tulevaisuuden, ymmärtämään pyhän ulottuvuuden sekä näkemään uskonnon vaikutuksen omassa ja muiden elämässä”. Perusturvallisuutta kirjassa nähtävästi luodaan lähinnä opettamalla suojelusenkeleistä (osa 1, s. 27, 38 - 39), vaikkei tämä taida olla kirkon virallinen oppi, sekä kertomalla kuinka Jumalalta voi rukoilla apua. Turvallisuuden tunteen yhdistäminen suojelusenkeleihin on vähintään kyseenalainen opetusmenetelmä.

OPSin vaatimusten mukaan oppilas tutustuu muihin kristillisiin kirkkoihin ja ympäröiviin uskonnollisiin ja ei-uskonnollisiin katsomuksiin. Näihin vaatimuksiin Tähti -sarja vastaa aika heikosti. Osassa 5 esitellään muita kristillisiä suuntauksia muutaman sivun verran, koko kirjasarjassa tähän asti esitellään muita uskontoja vain lyhyinä mainintoina, eikä uskonnottomista katsomuksista sanota oikeastaan yhtään mitään.

OPSin tavoitteeksi on myös asetettu, että oppilas “oppii eettisten asioiden pohdintaa, omien tunteiden ja kokemusten jakamista sekä kristillisen etiikan soveltamista”. Eettisten asioiden pohdintaa sarjassa opetetaan etenkin opettajan oppaan Sydäntehtävien avulla. Ne ovat kiitettävän neutraaleja uskonnon suhteen. Kristillisyyttä kirjasarjassa etiikkaan pyritään ilmeisesti tuomaan esimerkiksi vetoamalla Jumalaan ja Luomiseen erilaisuuden hyväksymisen perustana (osa 1 s. 32 - 33). Tämä ei vaikuta kovin hyvältä ajatukselta: asiaa olisi voinut hyvin käsitellä jättäen uskonnolliset viittaukset tekstistä pois, etenkin kun kyse ei ole varsinaisesti kristilliseen eettiseen perinteeseen liittyvästä asiasta, kuten Kymmenestä käskystä. Osassa 2 s. 16 opetetaan kylläkin hyvinkin kristillinen ajatus synnistä ja syntien tunnustamisesta. Ajatus, että pelkkä ajatuskin on jo synti (ja sillä on siis synnin seuraamukset, joista ei onneksi Tähti -sarjassa pahemmin kerrota) on kyllä mielestäni mielenterveydelle haitallista.

OPSin vaatimia “oppilaiden kokemuksista ja elämäntilanteista nousevia elämään ja kuolemaan liittyviä asioita”, käsitellään Tähti -sarjassa yksinomaan (ev.lut.) kristillisestä näkökulmasta, jos kyseessä on siirtymäriitti: kaste, rippikoulu, häät, hautajaiset. Hyvistä tavoista, kiusaamisen vastustamisesta, tiedotusvälineistä, pelien ikärajoista, internetistä, yms. (osa 2, s. 20 alkaen ja s. 86 alkaen) kerrotaan kuitenkin ilman uskonnollista painolastia, kuten kuuluukin.

OPSin mukaan opetuksen pitäisi käsitellä oppilaan “juuria”, “perheen ja suvun arvoja ja perinteitä”. Kirjoissa kerrotaankin sukulaisuussuhteista ja yleisistä suomalaisista perinteistä, kuten joulunvietosta, tosin varsin paljon uskonnollisempina versioina kuin luultavasti useimmat nykysuomalaiset ne näkevät.

Ikävä kyllä, OPSissa mainitaan “ihmisen arvo erityisesti luomisen näkökulmasta”, sitoen turhaan ja ehkä haitallisestikin ihmisarvon luomiseen. Kirja tietysti noudattaa OPSia tässä. “Kultainen sääntö, rakkauden kaksoiskäsky ja kymmenen käskyä” käydään sarjassa läpi, kuten OPS vaatiikin. Kultaisesta säännöstä jopa esitellään eri perinteissä muotoiltuja versioita (osa 3, s. 75).

OPSissa mainittuja “yhdessä elämisen kysymyksiä” käsitellään ainakin osassa 4 (s. 63, 72 ja 74 alkaen), kun kerrotaan hätänumerosta, yhteistoiminnasta, hyveistä ja hienotunteisuudesta. Mikä parasta, näiden yhteydessä ei edes vedota uskontoon.

Sarjassa kerrotaan luterilaisen kirkon työntekijöiden tehtävistä, kirkon juhlista ja tavoista, sekä kirkko-organisaation avustustoiminnasta, kirkkotaiteesta ja symboleista, kuten OPS vaatiikin. Muista kristinuskon muodoista kerrotaankin sitten varsin vähän. Lähinnä niistä kerrotaan osassa 5, jossa on yhteensä 14 sivua (alkaen s. 68) muista kirkoista ja myös evankelisluterilaisen kirkon sisällä toimivista herätysliikkeistä. Juutalaisuudesta on sarjan eri osissa muutama maininta, lähinnä liittyen pääsiäiseen. Vanhan testamentin yhteydessä kuitenkin vanhojen juutalaisten tarinoiden pitäisi tulla tutuiksi. Islamista, hindulaisuudesta, tai muista suurista uskonnoista ei näiden kirjojen perusteella saa vielä minkäänlaista käsitystä, eikä uskonnottomuutta edes oikein mainita, vaikka uskontokuntiin kuulumattomat muodostavatkin suurimman vähemmistöryhmän sekä Suomessa, että maailmanlaajuisesti. Viimeisimpään puutteeseen pääasiallisena syynä voi olla OPSin järkyttävä puutteellisuus tässä kohdin, mutta OPSin mainitsemia “juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin yhteisiä ja erilaisia piirteitä” ei kuitenkaan kirjasarjan näistä osista löydy.

2. Huomioitani Tähti -sarjan osista 1-5:

Tähti 1 oppikirja ja opettajan opas

Tämä oppikirja sisältää OPSin mukaista uskonnollista ainesta, joka voidaan ainakin joiltain kyllä tulkita vaikka neutraalistikin, mutta myös outoja kohtia suojelusenkeleistä yms. Silti suurempi ja perustavampi ongelma on siinä, ettei OPS edes ohjaa "oikeanlaiseen" opetukseen.

Esipuheessa kerrotaan kirjan laulujen olevan virsiä. Virret nähtävästi mainitaan OPSissa, “Luterilaisen kirkon elämän” osana. Virsien laulaminen olisi siis tutustumista “omaan uskontoon”, ei uskonnon harjoittamista?

Opettajan oppaassa on hyviä “sydäntehtäviä”, jotka johdattavat eettiseen ajatteluun, eivätkä vaikuta uskontosidonnaisilta.

Koko oppikirjassa ei juurikaan puhuta muista uskonnoista (s. 15 mainitaan, että on muitakin uskontoja), eikä ollenkaan uskonnottomista katsomuksista. Edes filosofian perinnettä ei mainita. Muista kulttuureista ylipäätään ei juurikaan puhuta.

Monikulttuurisuudesta tulee opettajan oppaan kautta kurssille enemmän asiaa kuin pelkästä oppilaan kirjasta:

Luvussa 4 puhutaan muista uskonnoista (muttei uskonnottomista katsomuksista).

Luvussa 21 mainitaan juutalaisten pääsiäinen.

Kirjassa käsitellään aiheita ystävyys, kaikkien ottaminen mukaan leikkeihin, kateus, anteeksi pyytäminen ja auttaminen (s. 18 - 19, 22 - 23, 86 ja 88 - 89) ilman viittausta uskontoihin. Uskontoa ei siis tarvita ainakaan näiden eettisten asioiden opettamiseen.

s. 27 mainitaan Luominen ja oma suojelusenkeli.Oonko jälkimmäinen edes kirkon oppien mukaista? Siitä tosin puhutaan niin, ettei voida sanoa, esitetäänkö se “totuutena” tai kirkon opin mukaisena. Molemmat kohdat liittyvät ilmeisesti OPSin seuraavanlaiseen kohtaan:

“Luottamus ja turvallisuus

[...]

• Jumala Isänä ja Luojana, Herran siunaus sekä Jeesuksen opetukset Jumalan

huolenpidosta”

Tarkoitus lienee siis vahvistaa lasten perusturvallisuuden tunnetta. Suojelusenkeli on ehkä ajateltu lapselle helpommin ymmärrettäväksi kuin abstraktimpi Jumalan huolenpito. Voi silti kysyä, onko tällainen perusteltua tai hyväksyttävää.

s. 28 - 29 esitellään Raamatun Luomiskertomus. Kirja jättää tulkinnanvaraiseksi onko kyse vain Raamatun tarinasta (kuten Harry Potter tarinasta), vai pitäisikö tarinaa pitää totena.

Opettajan kirjassa luomiskertomuksen yhteydessä keskustelunaiheeksi on ehdotettu “Onko kertomus totta?” Mitään ohjetta aiheen käsittelyyn ei ole annettu.

Samassa luvussa esitellään myös aurinkokuntamme.

s. 32 - 33 käsitellään erilaisuutta, tällä kertaa turhaan mainiten Jumalan ja Luomisen.

s. 38 - 39 suojelusenkeli esiintyy uudestaan. Lauletaan virressä, että “en ilman enkeliä koskaan kulkea voisi”. Pyritäänkö näin lapsille upottamaan tajuntaan ajatus, että ilman enkeliä ei voisi olla, jotta nämä vastustaisivat uskonnon vastaisia argumentteja? Vaikutus voi olla perusturvallisuuden tunteen heikkeneminen kun usko suojelusenkeliin häviää.

Opettajan kirjan mukaan tunnin teemaan kuuluu, että “[Jumala] on lähettänyt enkeleitä maan päälle huolehtimaan ihmisistä”. Esitetään siis kristinuskon oppina tai totuutena, riippuen tulkintatavasta. Wikipedian artikkelin mukaan: “Kristinuskossa ei ole varsinaisesti määritelty, onko jokaisella ihmisellä suojelusenkeli vai ei”.

En löytänyt ev.lut. kirkon kantaa asiaan. Luulisin ettei sillä ole, koska haluavat olla niin inklusiivisia.

s. 41 - 47 käsitellään suomalaista ev.lut. jouluperinnettä viittaamatta muihin uskontoihin, kulttuureihin, vuoden kiertoon, syvempään historiaan... Väitetään vain, että “joulu on Jeesuksen syntymäpäivä”.

Lukujen 18 ja 19 tarkoitus jäi minulle hämäräksi. Onko kyse vain jostain epämääräisestä taustoittamisesta? Kuitenkin uskonnolle annettu kontekstointi on outoa. Historiallinen ja etenkin uskontohistoriallinen konteksti olisi ollut paljon mielekkäämpi.

s. 45 alkaen aiheena on Raamatun kertomukset. Ei välttämättä selviä lapsille, että kyse on todellakin kirjan tarinoista.

s. 47 olisi ollut hyvä tilaisuus rikkoa sukupuolirooleja, mutta sen sijaan vain vahvistetaan heteronormatiivista mallia (“...tytöt leikkivät nukeilla” ja haluavat hoitaa vauvaa).

s. 69 kerrotaan rukoilusta... Jatkaa ilmeisesti teemaa Jumalasta turvan antajana.

s. 77 puhutaan pääsiäisestä täysin sivuuttaen esim. virpomisen pakanallisuus ja magia, puhutaan siitäkin kristillisenä asiana.

s. 81 “Jeesus nousi kuolleista” ja s. 83 “Jumala on luonut...” ilmeisesti historiallisina väitteinä.

Tähti 2 oppikirja ja opettajan opas

Tähti 2 oppikirjassa on kummallisia tehtäviä (esim. s. 48: “Kuinka monta paimenta löydät?”), joilla ei ole mitään tekemistä opetettavan asian kanssa. Miksi? Misdirection? Mikä pointti?

Kirjan alussa kerrotaan lähetyskäsky (!) ja opetetaan levittämään propagandaa.

Opettajan oppaan (s. 6) mukaan “lähetystyön kautta käsitellään suvaitsevaisuutta ja erilaisten kulttuurien kohtaamista” (!). Minusta ainakin “lähetystyö” eli käännyttämispyrkimys on kyllä aika huono lähtökohta ja asenne toisen kohtaamiselle.

s. 16 opetetaan kristinuskon mukaisesti älytön oppi, että väärä ajatuskin on synti ja että synnit pitää tunnustaa. Hyvää propagandaa. Haitaksi ihmisten mielenterveydelle.

s. 20 alkaen kerrotaan hyvistä tavoista ja kiusaamisen vastustamisesta ilman uskontoon viittaamista. (s. 26 kilpailusta ja taidoista myös, kirjan lopussa peleistä ja netistä ja ikärajoista ja aikarajoituksista myös.)

s. 22 sen sijaan liitetään turhaan uskonto ja omatunto.

Ristiäiset, häät, hautajaiset esitetään vain ev.lut. perinteen mukaan, mainitsematta muita uskontoja tai näiden maallisia aspekteja (tai vaihtoehtoja).

s. 44 alkaen kerrotaan jouluevankeliumi totena (!) ja s. 60 Uuden testamentin kirjoitushistoria kirkon perinteisen näkemyksen mukaan (virheellisesti ja harhaanjohtavasti), jättäen pois apogryfiset kirjat yms.

Opettajan oppaan taulukuvaan on sitä paitsi piirretty kirjakäärö väärin päin. Siinä myös puhutaan jouluevankeliumista totena (s. 45).

Opettajan oppaassa kerrotaan Raamatun syntyhistoriasta paremmin kuin oppilaan kirjasta s. 50, mutta heti perään väitetään, että Raamatun “tekstit tukevat eettitä kasvua”, mitä ainakin minä pidän aika kyseenalaisena väitteenä. Esimerkiksi s. 54 alkava Nooa-kertomus muka opettaa, että “Jumala haluaa pitää huolta ihmisistä”.

Sivulla 62 opettajan opas väittää, että “tieteellisen tutkimuksen avulla ei voida ottaa kantaa ihmeiden (sic) paikkansapitävyyteen”. Kun tällaisia asioita opettaa lapsille, he hyväksyvät aikuisinakin uskontomyönteisen, poliittisesti korrektin status quon, jonka mukaan uskonnolliset kysymykset eivät ole tieteellisesti (tai muutenkaan) ratkaistavissa, vaan vain “uskon asioita”.

Ainakin s. 64 (pelissä) väitetään että Jeesus asetti ehtoollisen, mikä on aika älytön väite (siis Jeesuksen lihan ja veren edes symbolinen jakaminen ennenkuin tyyppi on edes kuollut).

Opettajan oppaan (s. 66) mukaan “Jeesus ei taikonut ruokaa lisää vaan siunasi ruuan...” Ilmeisesti tällä kohdalla halutaan tehdä perinteistä eroa magian ja ihmeiden välillä, mikä on lähinnä huvittavaa.

Sivulla 95 opettajan oppaassa puhutaan “koulujen kevätlukukauden päättävänä” lauluna Suvivirrestä -- ikään kuin olisi itsestään selvää, että Suvivirsi kuuluu laulaa kevätjuhlassa!

Tähti 3 oppikirja ja opettajan opas

s. 11 mainitaan, että kaikilla (uskonnoista yms. riippumatta) on lasten oikeudet. Hyvä.

s. 15 alkaen kerrotaan sentään hieman muista katsomuksista.

s. 18 väitetään, että “Tuohon aikaan ei ollut poikkeuksellista, että perheen jäsen myytiin orjaksi.” Melko varmasti väärin!

s. 42 sanotaan, että “Perimätiedon mukaan keisari Augustuksen aikana ryhdyttiin Rooman suurvallassa pitämään veroluetteloita. Kirjautumista varten jokaisen miehen oli matkustettava omalle synnyinseudulleen.” Tämä voi olla perimätietoa, mutta historiallisesti kai höpönlöpöä. Voisi tarkistaa.

s. 47 jätetään mainitsematta neutraalimmat ajanlaskun ilmaisut eaa. ja jaa.

s. 67 mainitaan muutama hyvä käsky/neuvo, jotka eivät ole tunnettuja raamatun ohjeina (“Älä levitä perättömiä huhuja”, “älä eksy joukon mukana tekemään pahaa” ja “älä sorra muukalaista”). Hyvä niin.

s. 75 luetellaan muutamia versioita Kultaisesta säännöstä eri uskonnoissa.

Tähti 4 oppikirja ja opettajan opas

Tarinat Jeesuksesta kerrotaan tosina, tai ainakaan lukija ei helposti huomaa, että kyse on tarinoista.

s. 9 mainitaan aiempaa selkeämmin Pääsiäinen juutalaisten juhlana.

s. 12 puhutaan tapahtumista “Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen” tarkentamatta, että on kyse tarinasta. Olisi parempi sanoa “Jeesuksen kuoleman jälkeen”.

s. 17 kerrotaan ns. itämaan tietäjistä todellisina henkilöinä.

s. 40 mainitaan “koulun joulukirkko” ikäänkuin se olisi luonteva ja oikeuden (tai edes lain) mukainen tapahtuma.

s. 49 mainitaan sairaalapappi samaan tapaan kuin luontevana sairaalan henkilöstön jäsenenä. Ei tarkenneta esim. tämän työnantajaa.

Näillä kahdella em. kohdalla luodaan mielikuvaa siitä, että uskonto muka kuuluu näihin yhteiskunnan julkisiin tiloihin, ikään kuin se ei olisi ongelmatonta.

s. 63, 72, 74ff. Opetetaan hätänumerosta, yhteistoiminnasta, hyveistä ja hienotunteisuudesta ilman vetoamista uskontoon (eli kuten pitääkin).

s. 101 mainitaan “muut uskonnot”, uskonnonvapaus ja ET -- tosin ei uskonnottomia maailmankatsomuksia.

Tähti 5 oppikirja ja opettajan opas

s. 6 on Esko Valtaojan osuva kommentti kirjan dogmaattisuuteen kehoittavasta virrestä. Semmoiset eivät oikein sovi koulukirjaan.

s. 8 opetetaan, että (kristinuskon mukaan) ihmisen tehtävä on mm. hallita maailmaa. Ehkä tämä on virallinen oppi, mutta jos ei, voisi ehkä jättää pois, koska opettaa ylimielistä ja haitallista asennetta.

s. 11, 13 Teemana “Asetetaan usko ja tieto rinnakkaisiksi, toisiaan tarvitseviksi näkökulmiksi maailmaan.” Vähintään kiistanalainen väite siis esitetään totena.

s. 12 väitetään, että vasta 500 vuotta sitten eurooppalaiset hyväksyivät ajatuksen pyöreästä maailmasta. Ei pidä paikkaansa.

s. 14 sanotaan, että “Maailmankatsomuksen rakennusosat nousevat uskonnosta”, huomioimatta uskonnottomia maailmankatsomuksia.

s. 16 kerrotaan hieman eri uskonnoista, mutta uskonnottomuus sivuutetaan viittaamalla siihen vain epäsuorasti (“suurin osa maailman ihmisistä kuuluu johonkin uskontokuntaan”, siis osa ei kuulu mihinkään uskontokuntaan, mutta tätä ei sanota). Silti suhteellisen pieniäkin uskonnollisia ryhmiä listataan. Olisi asiallista mainita uskontokuntiin kuulumattomien suuri osuus ihmisistä.

s. 42 mainitaan erilaisista kalentereista, mikä on hyvä.

s. 44 sanotaan, että “...kirkoissa ja kouluissa kajautetaan Hoosianna” (kursiivi minun)! Ikäänkuin olisi normaalia ja asiallista, että kouluissakin lauletaan tämä virsi. (En ainakaan itse kyllä ole sitä koskaan kuullut kouluissa laulettavan.)

s. 47 sanotaan, että sellaiset lausahdukset kuin “onks’ pakko” ja “mä en ainakaan” eivät ole “kaunista kielenkäyttöä ja hyviä käytöstapoja”. Onko näin siksi, että ne ilmaisevat vastustusta ja koska lapsien (tai kristittyjen?) pitäisi olla vain kiltisti tottelevaisia alamaisia, jotka pitävät turpansa kiinni ja tekevät mitä käsketään? Tämä ei oikein sovi yhteen sen nykyisen kasvatusajatuksen kanssa, jonka mukaan koulussa pitäisi kasvattaa lapsista kriittisiä kansalaisia.

s. 57 on kirjoitusvirhe: “gredo” kun pitäisi lukea “credo”.

s. 64 esitetään kyseenalainen tulkinta kristillisestä avioliitosta, jossa kerrotaan mm. että avioliitto on miehen ja naisen välinen ja sen (yhtenä) tarkoituksena on “turvata elämän jatkuminen”. Sivulla on myös on kyseenalainen, heteronormatiivinen kohta, jossa tavallaan opetetaan naisten ja miesten tehtäviä. Koko sivu pitäisi siis päivittää 2010-luvulle.

s. 75 mainitaan “kansankirkko”, mutta onneksi myös sen laillinen erityisasema. Tätä ei tietenkään (ikävä kyllä) problematisoida ollenkaan.

s. 77 puhutaan Köyliössä tapahtuneesta piispan surmasta historiallisena tosiasiana, vaikka se on ilmeisesti pelkkä myytti.

s. 81 kerrotaan uskonnonvapauslaista (hyvä), muttei kerrota kuinka kirkosta (ja uskontotunneista) voi erota.

3. Yhteenveto

Etiikkaan johdattelevaa materiaalia oppikirjassa on vähintään niin paljon kuin OPS edellyttääkin. Se on myös kiitettävän suurelta osin uskontoneutraalia, mutta OPSin vaatimuksesta joissakin kohdin aivan turhaan vedotaan uskontoon (esim. Luominen ihmisarvon perustana).

Suomen evankelisluterilaisen kristinuskon valtavirrasta eroavia uskonnon muotoja, etenkin eri uskontoja esitellään liian vähän. Kaikkein törkeintä on, kuinka uskonnottomuus sivuutetaan jotakuinkin täysin -- mutta syynä tähän lienee OPS, jossa uskonnottomuutta ei mainita ollenkaan.

Lähes täysin pelkästään “oman uskonnon” opetukseen keskittyminen ei tunnu mielestäni kovin hyvältä lähtökohdalta erilaisuuden hyväksymiselle ja muiden kulttuurien ymmärtämiselle. Erityisen huono lähtökohta on  lähestyskäsky, joka opetettiin jo sarjan toisessa osassa, vaikkei koko käskyä edes mainita OPSissa.