Ajoradalla pyöräily ja taksikuskit

Se on kyllä surkuhupaisaa, kun taksikuski yrittää neuvoa pyöräilijälle liikennesääntöjä. 

Ensinnäkin: Motiivi tähän taitaa olla joillakin autoilijoilla oleva vihamielinen asenne pyöräilyä ja etenkin ajoradalla tapahtuvaa pyöräilyä kohtaan. (Jos joku osaa minulle selittää, mistä tämä johtuu, niin selittäkää toki.) On tietysti mahdollista, että oikeasti motiivi onkin jokin muu, mutta näin minä silti toistaiseksi luulen.

Toiseksi: Monet taksikuskit näyttävät rikkovan liikennesääntöjä lähes jatkuvasti. Monet heistä eivät ilmeisesti edes osaa pysäköidä ajoradalle, vaan joskus ajavat pitkiäkin matkoja pitkin kevlejä/pyöräteitä/jalkakäytäviä, koska "eivät halua häiritä liikennettä". Eivät ilmeisesti ymmärrä ollenkaan aiheuttamaansa haittaa ja vaaraa, tai eivät vain välitä sellaisista. Toki samaa tekevät myös ruoka- ja muut lähetit, ja muutkin autoilijat. (Käsittääkseni tämä on Suomessa paljon tavallisempaa kuin useassa muussa maassa.)

Kolmanneksi: Osoittaa (etenkin edellinen kohta huomioiden) melkoista ylimielisyyttä kuvitella tietävänsä pyöräilijöitä paremmin pyöräilyä koskevat liikennesäännöt, etenkin kun urputtamista jatkaa vielä sen jälkeen, kun pyöräilijä on todennut, ettei taksikuskin väite pidä paikkaansa.

Tapauskertomus: Ajoin juuri hetki sitten polkupyörällä ajoradalla ja pysähdyin punaisiin valoihin. Olin menossa suoraan. Kääntyville ei varsinaisesti ole kääntymiskaistaa tässä kohdassa, mutta koska ajorata on leveä, sitä käytetään niin kuin oikealle kääntyville olisi kääntymiskaista. Siihen viereeni ajoikin taksikuski, joka avasi ikkunansa ja ilmoitti että ajoradalla ei saisi pyöräillä, koska sen yhdellä (ajosuunnassani vasemmalla) puolella on kaksisuuntainen pyörätie. Totesin, että ei pidä paikkaansa, johon hän vain toisi väitteensä eli jankutti. Olisin ehkä jaksanut yrittää selittää asiaa hänelle, mutta liikennevalo vaihtui vihreäksi, joten jatkoin matkaani.

Huvittavasti (?) heti risteyksen ylitettyäni, takaani tuli taksi (toivon, että ei sama, koska hän oli ryhmittynyt kääntymään, mutta en ole varma), joka ohitti minut varsin läheltä ("opetusohitus"?). Seuraavaan valoristeykseen oli sata metriä, mutta tällä matkalla täytyi siis ohittaa ja tämä vielä täytyi tehdä hyvin läheltä. Käsittääkseni yleinen ohje ja muualla maailmassa lakikin sanoo, että pyöräilijä pitäisi ohittaa 1,5 metrin etäisyydeltä. En itse yleensä pidä tätä tarpeellisena, mutta tämänkertainen arviolta 20 senttiä on kuitenkin hieman turhan läheltä minunkin mielestäni. (Lisäksi se tapahtui osittain risteysalueella.) Tämän taksikuskin käytös sopii hyvin alussa mainitsemaani käsitykseeni muista piittaamattomista taksikuskeista, joilla on erityistä vihamielisyyttä ajoradalla tapahtuvaa pyöräilyä kohtaan. 

Minua sanallisesti, virheellisesti ohjeistanut taksikuski oli keski-ikäinen, "valkoinen", miesoletettu. Ikävä kyllä, tällainen ylimielisyys ja omahyväinen varmuus itsestään on kyllä tyypillistä tällaiset attribuutit omaaville henkilöille. Ei tietenkään kaikille; olenhan itsekin valkoinen, keski-ikäinen, hetero cismies. Kaikkien voisi olla hyvä oppia hieman nöyryyttä, edes tiedollisissa asioissa. Sitä voisi oppia esimerkiksi opiskelemalla filosofiaa.

Kotiin päästyäni päätin tarkistaa asian ja kirjoittaa tämän päivityksen. Siltä varalta, että lukijalle on vielä jäänyt epäselväksi, niin tähdennän nyt vielä, että todellakin mainitsemassani tilanteessa polkupyörällä saa ajaa ajoradalla. Laki sanoo näin:

"Jos kaksisuuntainen pyörätie on vain tien vasemmalla puolella ja ajoradan oikealla puolella olevan pientareen tai ajoradan oikean reunan käyttö on kulkureitin tai muun vastaavan syyn vuoksi turvallisempaa, polkupyöräilijä saa käyttää piennarta tai ajoradan oikeaa reunaa." (10.8.2018/729 Tieliikennelaki, Liite 3.1 Määräysmerkit, D5)

Koska tarkoitukseni oli ylittää risteävä tie, eikä vasemmalla puolella oleva pyörätie jatkunut siellä, olisin joutunut pyörätietä ajamalla ylittämään ajoradan päästäkseni oikeanpuoleiselle kaistalle, mikä nähdäkseni on paitsi kohtuuton vaiva, myös ylimääräinen riski. On siis turvallisempaa ajaa pitkin ajorataa, eikä pyörätietä, ja tämä on myös nähdäkseni laillista.

Kunpa joku opettaisi taksikuskeillekin liikennesäännöt ja yleisesti parempaa, muut paremmin huomioivaa asennetta. 

Esikristillisestä kristilliseen uskoon ja sitten uskonnottomuuteen

Muinaisusko alkoi Suomessa keskiajalla saada kristinuskosta kilpailijan. Idästä tulleet keskeiset kristinuskoon liittyvät sanat viitannevat siihen, mistä kristinopit ensin levisivät, mutta läntisen (katolisen) kirkon piiriin Suomi kuului 1100-luvulta aina 1500-luvun lopun luterilaiseen “uskonpuhdistukseen”. Puhdasoppisuusvaatimus tarkoitti 1600-luvun ajan, ettei muita kuin luterilaista uskontoa saanut harjoittaa (maastakarkoituksen uhalla). Uskoa puhdistettiin nimenomaan katolilaisuudesta, muinaisuskon piirteitä ja vanhoja taikauskoja ym. kansanuskoa suvaittiin enemmän. Teologien noitateoria rantautui myös Suomeen ja sai aikaan hieman hysteriaakin. Väitettyyn noitasapattiin liittyviä oikeudenkäyntejä oli 1660-luvulla.

Viimeistään luterilaisuuden mukana kirkko ja valtio sidottiin toisiinsa papiston muodostaessa osan virkamiehistöstä. Pietismi kuitenkin levisi 1600-luvun lopulla Suomeen ja aiheutti tämän liiton kyseenalaistamista. 1726 - 1870 voimassa olleen konventikkeliplakaatin avulla pietismiä rajoitettiin kieltämällä luvattomat, ilman seurakunnan pappia järjestetyt uskonnolliset kokoontumiset. 1800-luvun mittaan ympäri Suomea syntyi kuitenkin herätysliikkeitä ja niiden seuraan 1900-luvun puolella liittyi myös Yhdysvalloista peräisin oleva herätyskristillisyyden muoto, ns. vapaat suunnat.

1859 jaettiin kunnallishallinto hengellisiin asioihin keskittyvään kirkonkokoukseen ja maalliset asiat hoitavaan pitäjänkokoukseen. Kansakouluasetus 1866 otti koulutuksen pois kirkon hallinnasta; oppikoulu irtosi tuomiokapitulin alaisuudesta 1870 uuden kirkkolain takia. Samaisen lain mukaan aiempaa itsenäisempi kirkko (uuden kirkolliskokouksen kautta) säätäisi itseään koskevat lait, vaikka valtio valvoikin uskonnollisten yhteisöjen toimintaa. 

Sisällissodan jälkeen kommunismin vastustajana profiloituneen kirkon poliittinen valta-asema yhteiskunnassa voimistui vuosisadan alkuun nähden. Uskonnonvapauslaki astui silti voimaan 1923. (Tämä johti siviilirekisterien ja myöhemmin mm. Vapaa-ajattelijain Liiton perustamiseen.) Koska monet papit olivat menneet mukaan äärioikeistolaiseen lapuanliikkeeseen 1920-luvulta lähtien, kirkon arvostus heikkeni yhteiskunnassa. Kirkon johto torjuikin liikkeen 1932. Toisen maailmansodan ansiosta kirkon arvovalta kasvoi taas, mutta ei pysyvästi.

1960-luvulla alkanut Suomen merkittävä teollistuminen ja sitä seurannut muutto maalta kaupunkeihin, sekä 1990-luvulla alkanut maahanmuutto ovat modernisoineet (esim. koulutuksen osalta) ja moniarvoistaneet suomalaista yhteiskuntaa, sekä näiden kautta vahvistaneet sekularisaatiota. Erilaisia uskontoja on rantautunut Suomeen jonkin verran (ja Karhun kansa syntynyt täällä), mutta uskonnottomuus ja uskonnollisiin yhteisöihin kuulumattomuus on kasvanut huimaa vauhtia etenkin Vapaa-ajattelijoiden avattua Eroakirkosta.fi -palvelun 2003.

Kevyen liikenteen väylistä

Joku polki edelläni hitaasti keskustaan päin keskellä kevliä, joten soitin kelloa päästäkseni ohi. Tyyppi väisti vasempaan (!) reunaan ja kysyi, kummalta puolelta haluan ohi. Tosin tajusi vastauksen katsoessaan sijoittumistani, mutta vastasin silti ohi mennessäni että "tavalliseen tapaan vasemmalta ohi". En tiedä, oliko tottumaton pyöräilemään (taisi olla noin 60-vuotias, ei humalassa, eikä kännykän vaikutuksen alainen), mutta oli kyllä ihmeellinen reaktio väistää takaa tulevaa siirtymällä vasempaan reunaan.

Kolme-neljä kävelijää töpeksi myös lyhyellä reissullani kävelemällä keskellä tai vasenta laitaa. Yksi heistä melkein väisti minua toisen pyörän eteen, mutta ehdin vaikuttaa häneen omalla ajolinjallani, jotta hän ymmärsi pysyä väärällä puolen väylää (omalla vasemmallaan).

Jostain syystä ihmiset eivät ilmeisesti vaan pidä mitään muuta oikeana liikenteenä kuin autoliikennettä. Etenkin pyörällä kulkiessa on kevleillä aina väisteltävä kaikkia ja hidastettava vastaan kävelevien takia (ja varottava muuten vaan yllättävästi käyttäytyviä). Kesällä jaetut kevlit helpottavat, mutta talven tullen maalaukset eivät näy ja ihmiset kävelevät sitten missä sattuu.

Yleisesti ottaen luulen, että kevlien jakaminen on huono idea. Jos kävelijät pysyisivät oikeassa reunassa, yhdistetty kevli toimisi ihan hyvin - myös talvella. Kävelijät eivät yleensä taida katsella liikennemerkkejä ja voi olla välillä vaikea tietää, onko kevli jaettu vai yhdistetty, esim. jos tulee kevlille kohdasta, jossa ei liikennemerkkiä ole. Jaetuilla kevleillä liikkuminen on aika ikävää kaikille, koska osa kävelijöistä joutuu keskelle kevliä, vaikka reunassa käveleminen tuntuisi turvallisemmalta ja paremmalta.

Talvella vielä usein iso osa kevlistä on lumikasan alla, koska ei haluta aurata kokonaan vaan käytetään ajoradan lumien säilytykseen.

Sitten on tietysti paljon niitä, jotka kulkevat laumana tai rivinä, koska eivät välitä muille aiheuttamistaan haitoista. Suosittelen kaikille jonossa kävelyn opettelemista.

Autoilijat luulevat kaikkia jalkakäytäviä kevleiksi ja ärsyyntyvät ajoradalla polkijoista. Jotkut kävelijät ärsyyntyvät jalkakäytävillä polkijoista (vaikka pyöräilijä vie vähemmän kaistanleveyttä kuin monet kävelijät). Välillä maalaukset ja liikennemerkit ovat keskenään ristiriidassa, eikä voi tietää, onko esim. merkki poistettu tarkoituksella vai unohtunut laittaa paikalleen.

Ja sitten on vielä niitä kevleille pysäköiviä autoilijoita. Argh. Ei niistä nyt enempää.

Jos pyöräilijöille yms. olisi erilliset väylät, joille ei autoilla pääsisi, kulkeninen helpottuisi ja paljon useampi voisi siirtyä pyöräilyyn. En vaan oikein usko että sellainen toteutuu. Toki ajoratoja voi kaventaa ja muuttaa sellaisiksi, joissa kuuluu mennä pyöräilijöiden ehdoilla, mutta aika moni autoilija vastustanee sellaista, joten demokratiassa sellaista ei ole helppoa toteuttaa. Tai vaikka muutettaisiin, käytettäisiinkö niitäkään oikein?

Autoilusta suurin osa pitäisi kuitenkin etenkin kaupungeissa saada vaihdettua pyöräilyksi, mutta harva vain vähän pyöräilevä uskaltaa lähteä ajoradalle pyöräilemään. Jotenkin siis pyöräilyä pitäisi tehdä helpommaksi ja houkuttelevammaksi.

Minusta parempia infraratkaisuja odotellessa olisi hyvä vaihtaa jaetut kevlit yhdistettyiksi kevleiksi (takaisin) ja kampanjoida niin, että kaikki osaisivat käyttää niitä kuin ajorataa, oikeassa reunassa pysyen. Joissain paikoissa tämä onnistuu jossain määrin jo nyt kesäisin, koska maahan on maalattu kulkusuuntaa osoittavat nuolet ja kaistojen välille erotin.

Kävelijät törmäilevät toisiinsakin! Oppikaa käyttämään oikeaa laitaa!!

Taas sain seurata tilannetta, jossa jalankulkijat kävelivät suoraan toisiaan päin. Oikean puoleisen liikenteen käsite on joillekin ilmeisen vaikea. Asiaa kyllä sekoittavat jaetut kevyenliikenteen väylät, mutta en silti ymmärrä, miten joku voi ajatella, että on hyvä idea kävellä, kuten seuraamani henkilö tässä tilanteessa. Henkilö A käveli edessäni pitkin jaettua kevliä, jossa pyörätieksi jaettu osa oli meistä katsottuna vasemmalla puolella. Vastaan tulivat melkein yhtä aikaa A:n kohdalle kävelijä B, sekä pyöräilijä C. Nämä kulkivat molemmat omilla väylillään oikeaa reaunaa. A kuitenkin käveli oman väylänsä vasenta reunaa. Kohtaamistilanteessa, törmätessään B:n kanssa, hän väisti hieman lisää omalle vasemmalleen, varoen onneksi pyöräilijä C:tä, joka oli juuri silloin kohdalla. Kukaan ei pysähtynyt, joten mitään vakavaa ei tapahtunut (B kiroili ymmärrettävästi tilanteen jälkeen). Suurin riski oli kuitenkin pyöräilijä C:n kohdalla, sillä jos jompikumpi kävelijä olisi väistänyt toista tarpeeksi huonosti, olisi C saattanut kaatua viereiselle ajoradalle. Joten miksihän ihmeessä A käveli omaa vasenta puoltaan, eikä edes väistänyt vastaantulijaa oikealta, jossa oli runsaasti tilaa kävelijöiden väylällä?! Voin vain arvella, että hänellä oli se harhakäsitys, että jalankulkijoiden pitäisi oudosta syystä kulkea vasenta reunaa? Tieliikennelaki 13 §: "Ajoradalla jalankulkijan on käytettävä sen vasenta reunaa, jollei oikean reunan käyttäminen ole kulkureitin tai muun syyn vuoksi turvallisempaa. Polkupyörää tai mopoa taluttava saa kuitenkin käyttää ajoradan oikeaa reunaa. [...]" Vasenta reunaa kuuluu kävellä siis VAIN silloin, kun kävelee ajorataa (EI PIENNARTA) pitkin. Jalankulkijoita ei erikseen käsketä laissa kulkemaan oikeaa laitaa (paitsi yhdistetyillä kevleillä), mutta kyllä ihan yleisesti kannattaisi ottaa periaatteeksi, että kaikissa muissa tilanteissa paitsi ajorataa pitkin kävellessään kuljetaan oikeaa reunaa. Vaikka en itse olekaan koskaan törmännyt fyysisesti toiseen kävelijään, noita väärää puolta käveleviä tulee vastaan todella usein. Se aiheuttaa minulle ainakin hieman ahdistusta ja aika runsaasti ärsytystä. Miten on niin helvetin vaikeaa vain kulkea (lähes) aina oikeaa laitaa?! Myös sisätiloissa!!

Mitä eroa on itsepuolustus- ja kamppailulajeilla?

Nähdäkseni kamppailulajeissa (esim. judo, karate, taekwondo, lukkopaini, nyrkkeily, vapaaottelu) on kyse urheilusta. Niissä harrastajalla tavoitteena on siten pääasiassa urheilullisia tavoitteita, kuten fyysisen kunnon ja kehon hallinnan kehittäminen, sekä tekniikoiden täydellisyyteen hiominen, sekä usein kilpailuissa menestyminen.

Lähde: https://www.olympicchannel.com/en/sports/judo/

Itsepuolustuslajeissa (esim. krav maga, defendo, aikido) sen sijaan keskeisin tavoite on vain omien selviytymismahdollisuuksien parantaminen uhka- tai väkivaltatilanteissa. Tavoite ei siis ole kehittyä sellaiseksi sotakoneeksi, joka voittaa kenet tahansa, vaan nimenomaan (realistisemmin) vain oppia tekniikoita, joiden avulla voi onnistua pakenemaan vaarallisista tilanteista.

Lähde: https://www.kravmagaparis.com/kravmaga

Puhuessani kamppailu- ja itsepuolustuslajeista tarkoitan tätä käsitteellistä eroa yleisimmissä tavoitteissa, mutta en tarkoita, ettei yhtä lajia voisi käyttää sekä urheilullisten tavoitteiden tavoitteluun että omien selviytymismahdollisuuksien parantamiseen. Tarkoitan vain eroa painotuksessa.

Lajeissa on myös eroja, joiden takia ne soveltuvat paremmin tai huonommin eri asioiden tavoitteluun. Puhtaasti itsepuolustukseen keskittyvissä lajeissa ei kilpailla ollenkaan, joten niiden piirissä ei edes ole mahdollista tavoitella kilpailumenestystä. On toki mahdollista kokeilla vapaaottelua, mutta jos ei ole siihen keskittyviä lajeja harrastanut ja ottelua varten erikseen treenannut, ei kannata odottaa menestystäkään.

Vastaavasti edes vapaaottelua (sen monipuolisuudesta huolimatta) ei voi pitää itsepuolustustaitojen kannalta ihanteellisena harrastuksena, vaikka varmasti siinä pärjäävällä onkin keskimääräistä paljon paremmat kyvyt puolustautua itsepuolustustilanteessa. Se ei kuitenkaan valmenna toimimaan epäreiluissa tilanteissa, joissa ei ole tuomaria pysäyttämässä tilanteen ja jossa vastustajia voi olla useampi kuin yksi ja heillä voi olla käytössään myös erilaisia aseita tai "tilapäisvälineitä". Itsepuolustuslajeissa pyritään harjoittelemaan näitäkin tilanteita varten, vaikkakin niistä selviytyminen on mistä tahansa harjoittelusta huolimatta vähintäänkin epävarmaa.

Näin minä ainakin ajattelen.

Viittausopas kustantamoille

Ilmeisesti monet kustantamot aliarvioivat potentiaalisia lukijoitaan ja arvioivat kirjojen liian tieteellisen näköisen ulkoasun pelottavan heitä. Näin päättelen siitä, ettei niiden kirjoissa käytetä alaviitteitä. Tässä nyt lyhyt oppaan tapainen kaikille, jotka miettivät, minkälaista viittaustapaa omassa kirjassaan tai muussa julkaisussaan haluaisi käyttää. En tietenkään oikeasti usko juuri kenenkään edes lukevan tätä, saati sitten ottavan tästä opikseen, mutta aina voi yrittää.

Alla huonoimmasta parhaimpaan neljä yleisesti käytettyä tapaa lisätä viittaukset kirjoihin ja muihin painotuotteisiin. Olen perustellut niiden sijoitukset listassani.

Huonoin viittaustapa: luvuttain numeroidut loppuviitteet kirjan lopussa

Tästä huonosta tavasta on ainakin kaksi varianttia, joista ehdottomasti huonompi ja siis kaikkein huonoin tietämäni viittausmenettely on se, että viiteluettelossa on vain luvun nimi ja sitten sitä koskevat loppuviitteet, jolloin lukija joutuu joka kerta viittausta etsiessään selaamaan ensin esiin sen sivun, jolta löytyy oikean luvun otsikko ja vasta sen jälkeen tuon otsikon alta haluamansa viittauksen.

Parempi variantti (joka silti on huono, muttei ihan äärimmäisen huono) on sellainen, että sivun ylämarginaalissa lukee sentään aina, minkä luvun viitteitä sillä sivulla on. Näin lukijan täytyy plärätä sivuja vähemmän, että huomaa yläreunasta osuneensa oikean luvun viittauksiin. Tämän jälkeen voi viimein sitten etsiä viitenumeroiden perusteella haluamansa loppuviitteen. Melko paska siis tämäkin variantti, mutta ikävän yleinen.

Molemmissa tapauksissa lukija voi toki helpottaa oikeiden viittausten etsimistä käyttämällä toista kirjanmerkkiä viiteosiossa, mutta eipä se kovin kätevää ole.

Toiseksi huonoin: loppuviitteet heti jokaisen luvun lopussa

Tämä viittausmenettely on siedettävä ja jopa toiseksi paras, joss on kyse artikkelikokoelmasta. Silloin lukija saattaa muutenkin lukea vain artikkelin sieltä ja toisen täältä. Jos on kyse monografiasta, tämä on kyllä aika surkea systeemi, koska lukija joutuu kaivamaan luvun lopun esiin jokaisen luvun kohdalla erikseen. Toki hän voi sitten käyttää toista kirjanmerkkiä aina luvun viiteluettelon kohdalla, mutta eipä ole tämäkään kovin kätevää.

Varsin huono: tekstin sisäiset viitteet

Koska minusta tekstin sisäiset viitteet (suluissa tällä tavalla, numeroitakin sisältäen vaikka näin: 2018, 59) ovat rasittavia ja luettavaa tekstiä rikkovia, lukemista haittaavia, en todellakaan pidä niistä. Tämä toimii nettisivuilla olevissa teksteissä paremmin kuin painetussa tekstissä.

Tämä on ihan toimiva tapa silloin, kun viittaukseen halutaan vain viitatun teoksen perustiedot, eikä tällaisia viitteitä ole paljon. Jos niitä on tiheässä, ne tekevät tekstimassasta rumaa ja vaikeasti luettavaa. 

Mitään varsinaista keskustelua tällaisiin viitteisiin ei oikein voi laittaa. Sellaiset vaativat aina loppu- tai alaviitteen.

Toiseksi paras: loppuviitteet

Jos kirjaan oikeasti jostain syystä halutaan loppuviitteet, niin ne tulee sitten laittaa koko kirjan läpi juoksevin numeroin, ei luvuttain. Näin esim. viitteen numero 491 löytää kohtuullisen helposti kirjan lopusta viiteluetteloa selaamalla. 

Paras viittauskäytäntö: alaviitteet

Yksinkertaisin ja helpoiten käytettävä viittaustapa. Joissain (vanhoissa) kirjoissa on käytetty sivuttain juoksevaa numerointia; joskus taas käytetään vain asteriskia (*) tai muuta vastaavaa, jos viittauksia on varsin vähän. Nämä voivat kaikki olla ihan hyviä, mutta suosin itse koko teoksen (tai vaikka luvun) läpi juoksevaa numerointia. 

Viitteet voivat olla myös aukeamittain jaettuna niin, että kaikki aukeaman alaviitteet ovat oikeanpuoleisen sivun alalaidassa (tai joskus peittää enimmän osan sivusta). Minusta se on kuitenkin hieman huonompi käytäntö. Silmät löytävät helpommin sen sivun alalaitaan, jota lukevat, joten siellä olisi paras viitteiden olla.

Kun viitteet ovat samalla sivulla (tai edes aukeamalla), ne löytyvät nopealla vilkaisulla ja voivat herättää kiinnostuksen. Yleensä kun viitataan vain teoksiin, tämän voi tarkistaa pienellä vilkaisulla. Jos kuitenkin välillä viitteessä onkin enemmän tekstiä, sen huomaa alaviitteestä. Loppuviiteenä ehkä mielenkiintoinenkin huomio voisi näin jäädä huomaamatta, koska se on piilotettu kirjan (tai vielä pahempaa, luvun) loppuun.

Välillä minua ihmetyttää, miksei kaikilla akateemisilla aloilla omaksuta tätä, esimerkiksi historiassa vakiintunutta viittausmenettelyä ja miksei ylipäätään kaikkia kustantajia pakoteta (myös ostajien painostuksella) suosimaan tätä ylivoimaisesti parasta viittaustapaa, siis alaviitteitä?

Näiden kirjoittajien(kin) takia kirkosta erotaan

Luin vaihteeksi tyypillisen kirkonpuolustajan kolumnin. Kirjoitin siihen välittömästi seuraavan kommentin.


Olipas konservatiivinen, sivistymättömyttä ja epärehellisyyttä osoittava kolumni. Siis juuri sitä, mitä monet kirkonpuolustajat niin mielellään kirjoittavat. Vähintään älyllistä epärehellisyyttä tai sitten melko käsittämätöntä typeryyttä edustaa tämä väitejoukko: "Toisaalta rahaa säästyy muutoinkin, kun ei usko, ei ole joulua, ei pääsiäistä eikä arkivapaita. Ei myöskään tarvitse kärsiä kummilasten rippijuhlia tai 90-vuotiaan tädin kahvisyntymäpäiviä."

Eiköhän kirjoittajakin ymmärrä aivan hyvin, että joulu ja pääsiäinen, siinä missä muutkin juhlapäivät, ovat kristinuskosta riippumattomia. Vai eikö muka niiden jouluun kuulu lahjoja, jotka eivät usko joulupukkiin? En viittaa vain perinteisten (esim. vuoden kiertoon liittyvien) juhlien pakanalliseen taustaan ja työväenliikkeen osuuteen vapaapäivien saamisesta lakiin ja työehtosopimuksiin. Tarkoitan ylipäätään sitä, että nykyään sivistyneissä, maallisissa valtioissa voidaan aivan hyvin päättää täysin maallisin perustein, millä tavalla vapaapäivät määräytyvät - ja tämän pitäisi kyllä olla aivan selvää kaikille.

Myös uskonnottomilla voi hyvinkin olla kummilapsia: he ovat voineet olla kirkon jäseniä tullessaan kummeiksi tai sitten koko kummisuhde voi olla alunperinkin täysin maallinen.

Ja tietysti uskonnottomilla voi olla 90-vuotiaita tätejä, joiden luona he todellakin voivat käydä, vaikka kirjoittaja epäilemättä haluaakin kuvata uskonnottomat ihmisiksi, jotka vähät välittävät vanhuksista.

On erittäin hyvä, että uskovaiset tai muuten vaan kirkon puolustajat esittävät säännöllisesti oman eettisyytensä ja ajattelunsa tason tällaisilla kirjoituksilla. Juuri tällaiset kirjoitukset saavat vähänkin ajatteluun taipuvaiset ihmiset hakeutumaan eroon kirjoittajan kaltaisista ihmisistä ja näiden yhteisöistä ja siten edistävät valtion sekularisaatiokehitystä.