Alla huonoimmasta parhaimpaan neljä yleisesti käytettyä tapaa lisätä viittaukset kirjoihin ja muihin painotuotteisiin. Olen perustellut niiden sijoitukset listassani.
Huonoin viittaustapa: luvuttain numeroidut loppuviitteet kirjan lopussa
Tästä huonosta tavasta on ainakin kaksi varianttia, joista ehdottomasti huonompi ja siis kaikkein huonoin tietämäni viittausmenettely on se, että viiteluettelossa on vain luvun nimi ja sitten sitä koskevat loppuviitteet, jolloin lukija joutuu joka kerta viittausta etsiessään selaamaan ensin esiin sen sivun, jolta löytyy oikean luvun otsikko ja vasta sen jälkeen tuon otsikon alta haluamansa viittauksen.
Parempi variantti (joka silti on huono, muttei ihan äärimmäisen huono) on sellainen, että sivun ylämarginaalissa lukee sentään aina, minkä luvun viitteitä sillä sivulla on. Näin lukijan täytyy plärätä sivuja vähemmän, että huomaa yläreunasta osuneensa oikean luvun viittauksiin. Tämän jälkeen voi viimein sitten etsiä viitenumeroiden perusteella haluamansa loppuviitteen. Melko paska siis tämäkin variantti, mutta ikävän yleinen.
Molemmissa tapauksissa lukija voi toki helpottaa oikeiden viittausten etsimistä käyttämällä toista kirjanmerkkiä viiteosiossa, mutta eipä se kovin kätevää ole.
Toiseksi huonoin: loppuviitteet heti jokaisen luvun lopussa
Tämä viittausmenettely on siedettävä ja jopa toiseksi paras, joss on kyse artikkelikokoelmasta. Silloin lukija saattaa muutenkin lukea vain artikkelin sieltä ja toisen täältä. Jos on kyse monografiasta, tämä on kyllä aika surkea systeemi, koska lukija joutuu kaivamaan luvun lopun esiin jokaisen luvun kohdalla erikseen. Toki hän voi sitten käyttää toista kirjanmerkkiä aina luvun viiteluettelon kohdalla, mutta eipä ole tämäkään kovin kätevää.
Varsin huono: tekstin sisäiset viitteet
Koska minusta tekstin sisäiset viitteet (suluissa tällä tavalla, numeroitakin sisältäen vaikka näin: 2018, 59) ovat rasittavia ja luettavaa tekstiä rikkovia, lukemista haittaavia, en todellakaan pidä niistä. Tämä toimii nettisivuilla olevissa teksteissä paremmin kuin painetussa tekstissä.
Tämä on ihan toimiva tapa silloin, kun viittaukseen halutaan vain viitatun teoksen perustiedot, eikä tällaisia viitteitä ole paljon. Jos niitä on tiheässä, ne tekevät tekstimassasta rumaa ja vaikeasti luettavaa.
Mitään varsinaista keskustelua tällaisiin viitteisiin ei oikein voi laittaa. Sellaiset vaativat aina loppu- tai alaviitteen.
Toiseksi paras: loppuviitteet
Jos kirjaan oikeasti jostain syystä halutaan loppuviitteet, niin ne tulee sitten laittaa koko kirjan läpi juoksevin numeroin, ei luvuttain. Näin esim. viitteen numero 491 löytää kohtuullisen helposti kirjan lopusta viiteluetteloa selaamalla.
Paras viittauskäytäntö: alaviitteet
Yksinkertaisin ja helpoiten käytettävä viittaustapa. Joissain (vanhoissa) kirjoissa on käytetty sivuttain juoksevaa numerointia; joskus taas käytetään vain asteriskia (*) tai muuta vastaavaa, jos viittauksia on varsin vähän. Nämä voivat kaikki olla ihan hyviä, mutta suosin itse koko teoksen (tai vaikka luvun) läpi juoksevaa numerointia.
Viitteet voivat olla myös aukeamittain jaettuna niin, että kaikki aukeaman alaviitteet ovat oikeanpuoleisen sivun alalaidassa (tai joskus peittää enimmän osan sivusta). Minusta se on kuitenkin hieman huonompi käytäntö. Silmät löytävät helpommin sen sivun alalaitaan, jota lukevat, joten siellä olisi paras viitteiden olla.
Kun viitteet ovat samalla sivulla (tai edes aukeamalla), ne löytyvät nopealla vilkaisulla ja voivat herättää kiinnostuksen. Yleensä kun viitataan vain teoksiin, tämän voi tarkistaa pienellä vilkaisulla. Jos kuitenkin välillä viitteessä onkin enemmän tekstiä, sen huomaa alaviitteestä. Loppuviiteenä ehkä mielenkiintoinenkin huomio voisi näin jäädä huomaamatta, koska se on piilotettu kirjan (tai vielä pahempaa, luvun) loppuun.
Välillä minua ihmetyttää, miksei kaikilla akateemisilla aloilla omaksuta tätä, esimerkiksi historiassa vakiintunutta viittausmenettelyä ja miksei ylipäätään kaikkia kustantajia pakoteta (myös ostajien painostuksella) suosimaan tätä ylivoimaisesti parasta viittaustapaa, siis alaviitteitä?
