Vinoumia uskonnon oppikirjan sisällössä

Noviisi 7-9, Otavan Kirjapaino Oy, 2012.

Ensivaikutelma

Saadessani tämän oppikirjan käsiini, ensimmäinen mielikuvani oli hyvin positiivinen: yksi kovakantinen kirja, joka on tarkoitettu kattamaan koko yläkoulun uskonnon opetuksen tarpeet. Painotyö vaikuttaa laadukkaalta ja kirjan voi odottaa säilyvän hyvin kouluajan jälkeenkin. Tämä ei myöskään ole vain kolme kirjaa yksissä kansissa, kuten voisi odottaa, vaan yksi ainoa kirja, joiden käsittelyjärjestyksen opettaja voi valita mielensä mukaan. Sisältö on jaettu kymmeneen päälukuun:
- Johdanto
- Aasian uskonnot
- Välimeren uskonnot
- Kirkon historia ja kehitys
- Uskonto Suomessa
- Kristinusko nykyään
- Hyvä elämä
- Näkökulmia etiikkaan
- Kristinusko ja etiikka
- Eettiset valinnat

Uskonnottomuutta ei käsitellä

Jo tässä vaiheessa paljastuu vakava puute kirjan sisällössä: oppiaineen nimen mukaisesti kirjassa on keskitytty uskontoihin. Uskonnottomat katsomukset jäävät täysin kirjan ulkopuolelle. Aasian uskontojen yhteydessä käsitellään kyllä myös tavallaan jumalattomia uskontoja, mutta esimerkiksi taolaisuuteen ja konfutselaisuuteen verrattava dogmaattinen kommunismi ei esiinny kirjassa kertaakaan. Myöskään New Age -liikkeestä tai okkultimista ei kerrota, vaikka ne ovatkin kasvattaneet suosiotaan internetin avulla. Edes vaarallisia "kuoleman kultteja" ei ole mainittu kirjassa, vaikka niihin selvästi hurahtaa paljon nuoria vuosittain ja aina silloin tällöin hurahtamisen seurauksena on omaisuuden menetyksen lisäksi myös elämän menetys.

Jo 21 % suomalaisista on uskontokuntiin kuulumattomia. Luulisi, että katsomusaineen opetuksessa jo viimein ymmärrettäisiin ottaa tämä huomioon. Eri arvioiden mukaan selvästi yli 10 % maailman kaikista ihmisistä on uskonnottomia (tämän oppikirjan mukaan 15 % on uskontokuntiin kuulumattomia). Ekplisiittisesti ateistejakin lienee yllättävän suuri osa näistä, mutta on myös valtavan paljon ihmisiä, joita uskonto ei vain liikuta eikä kiinnosta. Suomessa kuitenkin katsomusopetusta tarjotaan kaikille koululaisille. On selvää, että monet uskonnon opetukseen joutuvat ovat tosiasiassa uskonnottomia ja niinpä jo heidän takiaan uskontotunneilla pitäisi käsitellä myös uskonnottomuutta. Toki myös uskonnollisten olisi syytä kuulla uskonnottomista muutakin kuin kiihkouskovaisten valheellista propagandaa. Niinpä uskonnon opetuksessa pitäisi kertoa paitsi erilaisista suurista uskonnoista, myös ainakin sekulaarista humanismista. Tähän Noviisi 7-9 ei kuitenkaan anna minkäänlaisia eväitä. Itse asiassa kirjan johdanto aloitetaan väitteellä, jonka mukaan "Ihminen on uskonnollinen olento". Kirjassa kyllä myöhemmin mainitaan uskonnottomiakin olevan olemassa, mutta jo alusta alkaen on ilmeistä, millä tavalla vinoutunutta sen sisältö on. Aivan kirjan lopussa puhutaan uskontojen kohtaamisesta, mutta ei halaistua sanaa uskonnottomien kohtaamisesta, sekularisaatiosta ja tunnustuksettomuuden vaatimuksesta tai monikulttuurisen yhteiskunnan uskontoihin liittyvistä ongelmista, kuten maallistuneeseen Eurooppaan muuttaneiden muslimien sopeutumisongelmista. Näiden kysymysten käsittely voisi antaa tilaisuuden myös syvempään etiikkaan perehtymiseen, joka nyt jää varsin heppoiseksi.

Jeesuksen historiallisuus

Näiden vähäisempien ongelmakohtien jälkeen onkin aika esitellä yksi kirjan pahimmista virheistä. Jeesuksen historiallisuus opetetaan oppikirjassa kiistattomana totuutena, eikä hänestä kertovien lähteiden ongelmallisuutta juuri ollenkaan paljasteta:
s. 72: "Jeesus Nasaretilainen eli Palestiinassa 2 000 vuotta sitten."
s. 73: "Roomalaiset sotilaat teloittivat Jeesuksen Jerusalemissa noin vuonna 30 jKr."
s. 77: "Tärkeimmät Jeesuksesta kertovat historialliset lähteet ovat Uuden testamentin evankeliumit ja Paavalin kirjeet. Jeesuksesta on myös mainintoja muutamissa ensimmäisen vuosisadan historiankirjoissa. Niistä tärkeimmät ovat roomalaisten historioitsijoiden Tacituksen ja Suetoniuksen sekä juutalaisen historioitsijan Flavius Josefuksen kirjoittamat."
s. 79: "Pelkästään Raamatun ulkopuolisten läheiden perusteella voidaan jo pitää varmana, että Kristukseksi kutsuttu Jeesus on todellinen historian henkilö."
s. 79: "Uuden testamentin kirjat kirjoittettiin noin vuosina 50-150 jKr. Teoksen vanhimmat osat ovat Paavalin kirjoittamat kirjeet. Paavali kirjoitti ne 50-luvulla, siis parikymmentä vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen."

Käsittääkseni on aika yleisesti hyväksytty, että Paavali ei ole kirjoittanut läheskään kaikkia hänen nimiinsä pantuja kirjeitä. Autenttisissa kirjeissä hän puhuu Kristuksesta, ei Jeesuksesta. Nykyinen kristitty ei ehkä tässä helposti huomaa ongelmaa, koska Kristus melkeinpä mielletään Jeesuksen sukunimeksi. Kyseessä on kuitenkin uskonnollinen käsite; kristinuskon keskeinen väite on, että Jeesus oli (tai on) Kristus. Jos halutaan selvittää Jeesuksen historiallisuutta, tällaisiin asioihin on syytä kiinnittää huomiota.

Tacitus ei myöskään kirjoita Jeesuksesta, vaan Kristuksesta, sikäli kuin ylipäätään kyseinen kohta on autenttinen, eikä myöhempi interpolaatio, kun käsittääkseni aika monet eksegeetikot nykyään uskovat. Joka tapauksessa hänen kirjoituksensa voisi parhaimmillaankin osoittaa vain, että kristittyjen kultti oli olemassa jo hänen aikanaan, Jeesuksen historiallisuudesta se ei kerro oikeastaan mitään.

Michael Martin kirjoittaa teoksessaan The Case Against Christianity (Temple University Press, 1991, s. 52), että monien tutkijoiden mukaan Suetonius ei edes kirjoittanut Kristuksesta, vaan kyseessä on yleisen nimen sekoittaminen voideltua tarkoittavaan sanaan. Samaisessa teoksessa on lyhyesti esitetty muitakin vahvoja argumentteja Jeesuksen historiallisuutta vastaan, eikä se ole suinkaan ainoa kirja, jossa sellaisia esitetään. On siis vähintään kyseenalaista väittää, että "Pelkästään Raamatun ulkopuolisten läheiden perusteella voidaan jo pitää varmana, että Kristukseksi kutsuttu Jeesus on todellinen historian henkilö".

Epäilemättä useimmat eksegeetikot pitävät Jeesuksen historiallisuutta hyvin todennäköisenä, mutta toisaalta useimmat eksegeetikot ovatkin jo alalle lähtiessään todennäköisesti olleet poikkeuksellisen vahvasti kristilliseen uskoon sidoksissa. Niinpä heidän keskuudessaan yleisestikin hyväksyttyjä käsityksiä tämänkaltaisista asioista täytyy arvioida jonkinasteisella kriittisyydellä.

Vuoden kierron juhlat

Kolmas kirjan pahoista virheistä liittyy vuodenkierron juhliin ja kalenteriin. Sivulla 85 väitetään, että jos Raamattua ei olisi, niin "Sunnuntai olisi tavallinen arkipäivä, tai ehkä jaottelisimme päivät jollakin muulla tavalla kuin seitsemän päivän viikoiksi. Joulukuun 24. ja 25. olisivat aivan tavallisia päiviä, sillä emme viettäisi joulua. Vuoden juhlakalenterista puuttuisivat myös pääsiäinen ja juhannus." Vieläpä samalla sivulla kehdataan väittää, että "Tämän Johanneksen [Johannes Kastajan] syntymäpäivä on suomalaistenkin juhannus" ja että joulu on Jeesuksen syntymäjuhla (vasta sivulla 123 kerrotaan hieman joulujuhlan oikeasta historiasta). Sivulla 87 väitetään seitsenpäiväisen viikon perustuvan Raamattuun, eikä kerrota mistä se Raamattuun otettiin.

Yritän tulkita kirjaa mahdollisimman myönteisesti, joten kai tässä vain yritetään tuoda esiin, kuinka kristinusko näkyy nykymaailmassa. Se vain tehdään huonosti. Onhan aivan selvää, että vuodenkiertoa ja etenkin päivän pituuden vaihtelua on juhlittu jo kauan ennen kristinuskoa (vuodenkierron juhlista ja niiden historioista on kirjoitettu esimerkiksi Vapaa Ajattelija -lehdessä 4/2012). Etenkin Johannes Kastajan yhdistäminen juhannukseen on lähinnä naurettavaa. Myös lepäämisen merkitys on varmaankin ymmärretty jotakuinkin aina, joten ei kristillinen "pyhä" sunnuntai niin erityinen ole.

Vähäisempiä ongelmia

Noviisi 7-9 sisällössä on toki muitakin ongelmakohtia, kuten tämä ajanlaskuun liittyvä virhe: Kirjan alkupuolella mainitaan aika "ennen ajanlaskumme alkua", mutta jostain syystä kuitenkin vuosiluvuissa myöhemmin käytetään ilmaisua eKr. eikä jaa., joka olisi neutraalimpi. Lyhenteet eKr. ja jKr. sisältävät kuitenkin uskonnollisia väitteitä. Näiden käytöstä ollaan muuallakin selvästi jo siirtymässä neutraalimpiin ilmaisuihin eaa. ja jaa., joten voisi niitä uskonnon oppikirjoissakin käyttää.

Uskonnolliset väitteet on kirjassa pääosin melko hyvin esitetty nimenomaan kyseisen uskonnon käsityksinä. Välillä on kuitenkin vaikeampi päätellä, miten kirjoittaja on tekstinsä tarkoitettu ymmärrettävän. Sivulla 53 sanotaan näin:

Juutalainen usko perustuu Jumalan ja hänen valitun kansansa Israelin suhteeseen. Yli 3 500 vuotta sitten Jumala puhutteli esi-isä Abrahamia Babyloniassa. Jumalan lupauksen varassa Abraham muutti perheineen Babyloniasta länteen Kanaanin maahan. Me tunnemme tämän seudun Paestiinana. Siellä Jumala teki lupauksen liiton Abrahamin kanssa.

Ilmeisesti kirjoittaja on olettanut, että tämä ymmärretään juutalaisen (ja kristillisen) maailmankuvan käsitykseksi, mutta kun on kyse 13-vuotiaan käsiin annettavasta kirjasta, olisi mielestäni parempi tuoda tämä selvästi esiin. Nyt lapsi voi lukea tuon kohdan yksinkertaisesti totuutena. Näin kirja voi siis näyttää tunnustukselliselta, vaikka ei kai olekaan sellaiseksi tarkoitettu.

En juurikaan voi kommentoida eri uskontojen oppeja koskevia väitteitä, joita Noviisi 7-9 esittää, mutta sivun 93 käännös sanalle islam tuntuu väärältä. Kirjan mukaan se tarkoittaa uskollisuutta Jumalalle, mutta eikös se yleensä käännetä alistumiseksi Jumalalle? Ehkäpä kirjoittajat ovat ajatelleet hieman pehmentää merkitystä, mutta voi kysyä miksi?

Sivuilla 172 - 173 kerrotaan piispa Henrikin murhasta Suomessa totena, vaikkakaan ei aivan yhtä naivisti kuin alakoulun kirjoissa. Ilmeisesti tarinan millekään osalle ei kuitenkaan oikein ole historiallista todistusaineistoa ja kyseessä voi hyvinkin olla pelkkä legenda. Jos aihe kiinnostaa, Wikipediasta voi vaikka aluksi etsiä kirjallisuusviitteitä.

Myös seksuaalisuutta käsitellään tässä oppikirjassa, onneksi varsin asiallisesti ja nykyajan valtavirran käsitysten mukaan. Yksi kappale sivulla 338 kuitenkin kiinnitti huomioni:

Pornossa seksuaalisuus ja seksi erotetaan toisistaan, seksi näytetään pelkkänä yhdyntänä. Porno hämärtää seksin ja seksuaalisuuden inhimilliset puolet ja antaa kieron kuvan seksuaalisuudesta, koska se paljastaa sellaista, mikä ei ole muiden silmille tarkoitettua. Kahden rakastavaisen yhdyntä kuuluu niihin intiimeihin asioihin, joita ei ole tarkoitettu muiden katseltavaksi.

Tämä kohta on ymmärrettävästi hyvin konventionaalinen. Tämä lienee nykyisen seksuaalimoraalin mukainen käsitys. Se on edelleen normatiivinen antaessaan ymmärtää, että porno, ekshibitionismi ja muut kuin kahden henkilön keskiset parittelut ovat jotenkin "vääriä". Kenen "tarkoituksesta" siinä puhutaan, jää arvailujen varaan. Liberaalimman näkemyksen mukaan mainituissakaan seksuaalisuuden ilmentymissä ei kuitenkaan ole mitään väärää. Olisi ollut parempi vain jättää tuo kappale kirjasta pois.

Vielä viimeisenä melko vähäpätöinen asia: Kirjan mukaan "kannustinloukuksi kutsutaan myös sellaista tilannetta, että työttömän ei kannata ottaa hänelle tarjottua työtä vastaan, koska sosiaaliturva tarjoaa hänelle muutenkin kelvollisen toimeentulon". Paremminkin kyse on siitä, että työn vastaanottaminen ei parantaisi tällaisessa tilanteessa työttömän tilannetta, oli hänen toimeentulonsa sitten kelvollista tai ei.

Yhteenveto

Yleisesti ottaen Noviisi 7-9 on parempi kuin uskonnon oppikirjoilta voi odottaa, mutta edellä mainitut kolme vakavaa puutetta tai ongelmakohtaa olisi kyllä syytä korjata:
 (1) Erityisen tärkeää olisi ottaa käsittelyyn myös uskonnottomat katsomukset ja ajattelutavat, ainakin sekulaari humanismi.
(2) Vuodenkierron juhlien historia ja (niidenkin kautta) uskontojen historiat ja yhteydet toisiinsa tulisi esittää paremmin (käyttäen vuosiluvuissa neutraaleja lyhenteitä eaa. ja jaa.).
(3) Jeesuksen historiaa ei saa esittää tunnustuksellisella tavalla kiistattomana historiallisena totuutena, kuten tässä oppikirjassa. Tämä liittyy myös edellisessä kohdassa mainittuun uskontojen historiallisen kehittymisen parempaan esittelyyn.

Sekulaaria etiikkaa

Sekulaari humanismi ja uskonnollisuus

Sekulaari humanismi on tieteelliseen ajatteluun ja tieteiden tuloksiin perustuva, uskonnoton maailmankatsomus. Sekulaarin humanismin periaatteiden tärkein, nyt jo edesmennyt kehittelijä, professori Paul Kurtz keksi uudissanan "eupraxsofia", koska englanniksi ei ilmaisulle "maailmankatsomus" oikein ole toimivaa vastinetta. Uudissanallaan hän tarkoittaa (sanan melko kirjaimellisen merkityksen mukaisesti) "hyvää ja käytännöllistä viisautta". Tarkoituksena on yhdistää ilmaisuun ajatus parhaan tiedon viisaasta ja eettisesti korkeatasoisesta käyttämisestä, sillä juuri tätä sekulaari humanismi on. Paras saatavilla oleva tieto on tieteellinen tieto. Sen viisas soveltaminen vaatii filosofisen etiikan harjoittamista ja käytännön realiteettien ymmärtämistä. Mitään absoluuttisia moraalivaatimuksia sekulaarit humanistit eivät julista, eikä edes sekulaari humanismi itse ole supistettavissa mihinkään ikuiseen määritelmään, sillä se on tieteen tapaan avoin muutoksille. Sen kannattajat kirjoittavat välillä erilaisia manifesteja, mutta ne ovat vain tilapäisiä hahmotelmia kulloisenkin hetken käsityksistä. Esimerkiksi evoluutioteoria ei, toisin kuin jotkut sekulaarin humanismin vastustajat haluavat väittää, ole mitenkään välttämätön osa sekulaaria humanismia; se kuuluu tähän maailmankuvaan vain siksi, että se on eräs nykytieteen vakiintuneimmista osista, ja tällaiset tiedot sekulaari humanismi omaksuu perustakseen.

Tieteellinen ajattelutapa on myös syynä siihen, että sekulaarit humanistit ovat uskonnottomia ateisteja. Uskonnollinen ja tieteellinen ajattelutapa ovat nimittäin perustavalla tavalla vastakkaisia. Ajattelutapojen eron V.T. Aaltonen on tiivistänyt sanomalla, että kyseessä on "kehityspyrinnön ja kestävyyspyrinnön vastakohta": Uskonto on perusluonteeltaan dogmaattista, perinteiden säilyttämiseen pyrkivää, sillä uskonnolliset väitteet esitetään ikuisina totuuksina. Tiede sen sijaan pyrkii muuttumaan, eikä välitä vaikka mullistaisi samalla maalaisjärkisimmätkin käsityksemme (kuten maakeskisen maailmankuvan kumoutuminen osoitti). Lisäksi nykyinen tieteellinen maailmankuva on selvästi ristiriitainen yleisimpien uskonnollisten käsitysten, kuten jumalia ja aineetonta sielua koskevien uskomusten kanssa. Koska tieteellisessä maailmankuva ei sisällä sellaisia, ei niitä kuulu sekulaariin humanismiinkaan.

Kun sen vastustajat väittävät sekulaaria humanismia uskonnoksi, heidän väitteensä voidaan kumota jo sillä perusteella, että uskonnot yleensä ymmärretään teistisiksi – niissä esiintyy "pääosassa" jonkinlainen jumala tai useita sellaisia. Mutta vaikka tämä uskonnon kriteeri hylättäisiinkin, jäisi silti se kriteeri, että uskonnoilla on oppinsa, jotka erottavat ne toisistaan ja joita ei voi hylätä hylkäämättä samalla kyseisen uskonnon. Ne ovat siis dogmaattisia. Sekulaari humanismi on luonteeltaan täysin toisenlainen: avoin muutokselle ja muutenkin vapaamielinen; sen kannattajat eivät ole keskenään yksimielisiä monestakaan asiasta, vaan jakavat lähinnä vain saman asenteen ja ajattelutavan. Edes (negatiivinen) ateismi, siis jumaluskon puuttuminen, ei ole mikään uskonnollinen opinkappale sekulaareille humanisteille, vaan seuraus tähänastisesta älyllisestä kehityksestä filosofian ja tieteen historiassa. Sekulaari humanismi ei myöskään supistu pelkkään ateismiin. Sen kannattajat rakentavat eettiset, poliittiset ja muut sosiaaliset tavoitteensa tieteellisen maailmankuvan varaan, pyrkien neuvottelemalla ja kompromisseja tehden järkeviin ja toteuttamiskelpoisiin ratkaisuihin. Nämä ratkaisut, kuten myös jossain määrin tavoitteet ja keinotkin, muuttuvat tieteellisen tiedon muuttuessa, eikä sekulaareja humanisteja vaivaa vanhoillisille ihmisille tyypillinen muutosvastaisuus ja muutoksen pelko.

 

Sekulaarin humanismin eettiset periaatteet ja tavoitteet

Yksi luultavasti yleisimmistä harhaluuloista on sekulaarin humanismin pitäminen ihmiskeskeisenä. Se on kyllä ihmislähtöistä – eihän meillä muutakaan vaihtoehtoa ole – mutta ei ihmiskeskeistä muun luonnon kustannuksella, kuten jotkut luulevat. Tiede on osoittanut koko universumin yhtenäisyyden ja yhteenkuuluvuuden; me emme ole luonnon herroja, eikä ole kukaan tai mikään muukaan, vaan kaikki oleva (meidät mukaan lukien) on samaa luontoa. Me ihmisetkin olemme tähtipölyä, kuten Carl Sagan on sanonut. Tämä olevaisen ykseys näkyy myös luonnon monimuotoisuuden tarpeellisuudessa meidän itsemmekin kannalta. Olemme riippuvaisia muusta luonnosta, eikä ympäristömme tuhoutuminen ole meidänkään etumme mukaista. Lisäksi, on vaikeaa keksiä eettistä oikeutusta muiden eläinten huonolle kohtelulle, joka ei oikeuttaisi vastaavaa kohtelua itsemme kohdalla. Eettisyytemme lienee biologinen perustaltaan: olemme laumaeläimiä ja siksi kykenemme empatiaan, ikään kuin asettumaan toisen asemaan, ainakin sikäli kuin on kyse oman ryhmämme edustajasta. Kulttuurisen evoluutiomme tuloksena olemme oppineet laajentamaan alunperin pientä heimoajatteluun perustuvaa "me"-ryhmäämme jopa eri kulttuurien yli, käsittämään ainakin kehittyneimmissä tapauksissa koko ihmiskunnan ja enemmänkin. Kehittyessämme edelleen opimme sisällyttämään eettisen ajattelun sovelluskenttäämme, eli omaan ryhmäämme, myös muuta luontoa laajemmin. Humanismin ei siis suinkaan tarvitse olla ihmiskeskeistä.

Sekulaari humanismi pyrkii kehittämään tai ainakin muotoilemaan yleisesti hyväksyttäviä eettisiä periaatteita ja tavoitteita, todellista globaalia etiikkaa. Tarkoituksena on taata oikeuden ja reiluuden toteutuminen kaikkialla maailmassa, sekä poistaa suvaitsemattomuus ja syrjintä, perustui se sitten rotuun, uskontoon, kansallisuuteen, yhteiskuntaluokkaan, seksuaaliseen suuntautumiseen, etnisyyteen, tai mihin tahansa mielivaltaiseen perusteeseen. Aidon globaalin etiikan muodostamiseen ei pysty mikään kansallisia, rodullisia tai uskonnollisia rajoja piirtelevä moraalioppi, joten mihinkään yliluonnollisiin ilmoituksiin tai perusteettomaan ylemmyyden tunteeseen ei voida vedota. Ainoa mahdollisuus on sekulaari humanismi, eli ihmisjärjen käyttö ristiriitojen ratkaisemiseen ja ongelmien poistamiseen.

Onneksi ihmiset ovat etiikan ytimestä varsin yksimielisiä, vaikka voivatkin olla eri mieltä sen lähteestä. On joka tapauksessa selvää, ettei mikään yhteisö tai yhteiskunta pysyisi koossa pitkään, ellei se odottaisi jäsentensä noudattavan sellaisia moraalisia perusvaatimuksia (Paul Kurtzin "common moral decencies"), kuten (1) rehellisyys, (2) luotettavuus (ja lojaalisuus), (3) hyväntahtoisuus ja (4) reiluus.

Näiden "perushyveiden" lisäksi sekulaarit humanistit arvostavat ja tavoittelevat erinomaisuutta sellaisissa hyveissä, jotka aiemmin mainittuja selvemmin esiintyvät asteittaisina meissä kaikissa. Näihin kuuluvat Paul Kurtzin mukaan henkilökohtainen autonomia, älykkyys, itsehillintä ja kurinalaisuus (self-discipline), itsetunto (self-respect), luovuus, korkea motivaatio, myönteinen asenne, elämänilo, terveys ja "ylitsepursuava ilo" (exuberance). Näitä kaikkia voi ainakin jonkin verran kehittää, vaikka luonto asettaakin niille rajoja. Yhteiskunnan tulisi edistää näiden hyveiden kehittymistä, jotta sen jäsenet voisivat parhaansa mukaan ylittää itsensä ja kasvattaa itsestään näin parempia ihmisiä.

Sekulaari humanismi jatkaa Valistuksen perinnettä tavoittelemalla ihmisyksilöiden vapautumista kaikenlaisista perusteettomista ja alistavista hallinnan välineistä ja hallitsijoista, jotta he voisivat toteuttaa omaa luovuuttaan maailman kansalaisina, ihmiskunnan jäseninä. Tämä ei tarkoita välttämättä valtiorakennelmien purkamista, mutta se tarkoittaa kyllä globaalin tietoisuuden ja solidaarisuuden kehittämistä. Se tarkoittaa myös kansalliset, kulttuuriset ja etniset rajat ylittävää yleisinhimillisyyttä, joka tukee esimerkiksi nämä rajat ylittävää ystävyyttä.

Yksilötasolla sekulaari humanismi pyrkii hellenististen filosofian koulukuntien tavoin sellaisen hyvän elämän saavuttamiseen, joka olisi älyllisesti, eettisesti ja tunteellisesti tyydyttävä ja rikas. Ihmisellä pitäisi olla elämäniloa, jota ei tavoita pelkällä halvalla nautinnolla, vaan elämällä antoisaa elämää omalla tavallaan. Ihmiset tarvitsevat erilaisia asioita onnistuakseen elämässään: erilaisia haasteita, vaihtelevasti aktiivisuutta ja passiivisuutta, erilaisia nautintojen ja onnellisuuden lähteitä. Ihmisten erilaisuus on rikkaus, jota sekulaari humanismi ylistää. Mitään kaikille yhteistä ja yleistä, "ylhäältä annettua" elämän tarkoitusta ei ole, vaan "elämän tarkoitus on elää tarkoituksellista elämää" – jokainen asettaa omat tavoitteensa ja muokkaa luovasti elämäänsä niin hyväksi kuin pystyy. Omien tavoitteiden saavuttaminen ja haasteiden voittaminen on varmaankin yksi suurimmista ilon lähteistä. Tässä onnistuakseen on tunnettava itsensä, sekä mahdollisimman hyvin se todellisuus, jossa elää. Vain siten voi valita tavoitteensa realistisesti ja niitä kohti ponnistella, kuten stoalaisuus opettaa: vaikuttaen niihin asioihin, jotka ovat omassa hallinnassa ja potematta syyllisyyttä tai muuta henkistä tuskaa niistä, joille ei mitään mahda. Sekulaari humanismi vaatii myös ihmisten itsemääräämisoikeuden toteuttamista, mukaan lukien yksilön oikeuden lopettaa liian tuskalliseksi koettu elämänsä.

Kaikkein tärkeintä sekulaarissa humanismissa on silti hyväntahtoisuuden merkityksen ja arvon painottaminen. Voimme kehittää tätä luonteenpiirrettä itsessämme ja ainakin yrittää kasvattaa seuraavat sukupolvet omaksumaan hyväntahtoisuuden ja näkemään sen arvon. Se on taustalla kaikessa sivistyneessä toiminnassa, sillä se on eduksi molemmille osapuolille. Hyvä tahto ja toisten oikeuksien ja erilaisuuden kunnioittaminen on merkittävä ja tarpeellinen osa hyvää elämää. Hyvän tahdon arvo on universaalisti tunnustettu moraalisesti itseisarvoiseksi, mutta lisäksi se synnyttää myös myönteisiä vaikutuksia, joten sekulaari humanisti pitää sitä ainutlaatuisena, keskeisenä hyveenä.

Tämä kirjoitus on lyhennetty vuosien takaisesta tekstistäni, joka löytyy täältä.