Sekulaari humanismi ja
uskonnollisuus
Sekulaari
humanismi on tieteelliseen ajatteluun ja tieteiden tuloksiin perustuva,
uskonnoton maailmankatsomus. Sekulaarin humanismin periaatteiden tärkein, nyt
jo edesmennyt kehittelijä, professori Paul Kurtz keksi uudissanan
"eupraxsofia", koska englanniksi ei ilmaisulle
"maailmankatsomus" oikein ole toimivaa vastinetta. Uudissanallaan hän
tarkoittaa (sanan melko kirjaimellisen merkityksen mukaisesti) "hyvää ja
käytännöllistä viisautta". Tarkoituksena on yhdistää ilmaisuun ajatus parhaan
tiedon viisaasta ja eettisesti korkeatasoisesta käyttämisestä, sillä juuri tätä
sekulaari humanismi on. Paras saatavilla oleva tieto on tieteellinen tieto. Sen
viisas soveltaminen vaatii filosofisen etiikan harjoittamista ja käytännön
realiteettien ymmärtämistä. Mitään absoluuttisia moraalivaatimuksia sekulaarit
humanistit eivät julista, eikä edes sekulaari humanismi itse ole
supistettavissa mihinkään ikuiseen määritelmään, sillä se on tieteen tapaan
avoin muutoksille. Sen kannattajat kirjoittavat välillä erilaisia manifesteja,
mutta ne ovat vain tilapäisiä hahmotelmia kulloisenkin hetken käsityksistä.
Esimerkiksi evoluutioteoria ei, toisin kuin jotkut sekulaarin humanismin
vastustajat haluavat väittää, ole mitenkään välttämätön osa sekulaaria
humanismia; se kuuluu tähän maailmankuvaan vain siksi, että se on eräs
nykytieteen vakiintuneimmista osista, ja tällaiset tiedot sekulaari humanismi
omaksuu perustakseen.
Tieteellinen
ajattelutapa on myös syynä siihen, että sekulaarit humanistit ovat
uskonnottomia ateisteja. Uskonnollinen ja tieteellinen ajattelutapa ovat
nimittäin perustavalla tavalla vastakkaisia. Ajattelutapojen eron V.T. Aaltonen
on tiivistänyt sanomalla, että kyseessä on "kehityspyrinnön ja
kestävyyspyrinnön vastakohta": Uskonto on perusluonteeltaan dogmaattista,
perinteiden säilyttämiseen pyrkivää, sillä uskonnolliset väitteet esitetään
ikuisina totuuksina. Tiede sen sijaan pyrkii muuttumaan, eikä välitä vaikka
mullistaisi samalla maalaisjärkisimmätkin käsityksemme (kuten maakeskisen
maailmankuvan kumoutuminen osoitti). Lisäksi nykyinen tieteellinen maailmankuva
on selvästi ristiriitainen yleisimpien uskonnollisten käsitysten, kuten jumalia
ja aineetonta sielua koskevien uskomusten kanssa. Koska tieteellisessä
maailmankuva ei sisällä sellaisia, ei niitä kuulu sekulaariin humanismiinkaan.
Kun
sen vastustajat väittävät sekulaaria humanismia uskonnoksi, heidän väitteensä
voidaan kumota jo sillä perusteella, että uskonnot yleensä ymmärretään
teistisiksi – niissä esiintyy "pääosassa" jonkinlainen jumala tai
useita sellaisia. Mutta vaikka tämä uskonnon kriteeri hylättäisiinkin, jäisi
silti se kriteeri, että uskonnoilla on oppinsa, jotka erottavat ne toisistaan
ja joita ei voi hylätä hylkäämättä samalla kyseisen uskonnon. Ne ovat siis
dogmaattisia. Sekulaari humanismi on luonteeltaan täysin toisenlainen: avoin
muutokselle ja muutenkin vapaamielinen; sen kannattajat eivät ole keskenään
yksimielisiä monestakaan asiasta, vaan jakavat lähinnä vain saman asenteen ja
ajattelutavan. Edes (negatiivinen) ateismi, siis jumaluskon puuttuminen, ei ole
mikään uskonnollinen opinkappale sekulaareille humanisteille, vaan seuraus
tähänastisesta älyllisestä kehityksestä filosofian ja tieteen historiassa.
Sekulaari humanismi ei myöskään supistu pelkkään ateismiin. Sen kannattajat
rakentavat eettiset, poliittiset ja muut sosiaaliset tavoitteensa tieteellisen
maailmankuvan varaan, pyrkien neuvottelemalla ja kompromisseja tehden järkeviin
ja toteuttamiskelpoisiin ratkaisuihin. Nämä ratkaisut, kuten myös jossain
määrin tavoitteet ja keinotkin, muuttuvat tieteellisen tiedon muuttuessa, eikä
sekulaareja humanisteja vaivaa vanhoillisille ihmisille tyypillinen
muutosvastaisuus ja muutoksen pelko.
Sekulaarin humanismin eettiset
periaatteet ja tavoitteet
Yksi
luultavasti yleisimmistä harhaluuloista on sekulaarin humanismin pitäminen
ihmiskeskeisenä. Se on kyllä ihmislähtöistä – eihän meillä muutakaan
vaihtoehtoa ole – mutta ei ihmiskeskeistä muun luonnon kustannuksella, kuten
jotkut luulevat. Tiede on osoittanut koko universumin yhtenäisyyden ja yhteenkuuluvuuden;
me emme ole luonnon herroja, eikä ole kukaan tai mikään muukaan, vaan kaikki
oleva (meidät mukaan lukien) on samaa luontoa. Me ihmisetkin olemme tähtipölyä,
kuten Carl Sagan on sanonut. Tämä olevaisen ykseys näkyy myös luonnon
monimuotoisuuden tarpeellisuudessa meidän itsemmekin kannalta. Olemme
riippuvaisia muusta luonnosta, eikä ympäristömme tuhoutuminen ole meidänkään
etumme mukaista. Lisäksi, on vaikeaa keksiä eettistä oikeutusta muiden eläinten
huonolle kohtelulle, joka ei oikeuttaisi vastaavaa kohtelua itsemme kohdalla.
Eettisyytemme lienee biologinen perustaltaan: olemme laumaeläimiä ja siksi
kykenemme empatiaan, ikään kuin asettumaan toisen asemaan, ainakin sikäli kuin
on kyse oman ryhmämme edustajasta. Kulttuurisen evoluutiomme tuloksena olemme
oppineet laajentamaan alunperin pientä heimoajatteluun perustuvaa
"me"-ryhmäämme jopa eri kulttuurien yli, käsittämään ainakin
kehittyneimmissä tapauksissa koko ihmiskunnan ja enemmänkin. Kehittyessämme
edelleen opimme sisällyttämään eettisen ajattelun sovelluskenttäämme, eli omaan
ryhmäämme, myös muuta luontoa laajemmin. Humanismin ei siis suinkaan tarvitse
olla ihmiskeskeistä.
Sekulaari
humanismi pyrkii kehittämään tai ainakin muotoilemaan yleisesti hyväksyttäviä
eettisiä periaatteita ja tavoitteita, todellista globaalia etiikkaa.
Tarkoituksena on taata oikeuden ja reiluuden toteutuminen kaikkialla
maailmassa, sekä poistaa suvaitsemattomuus ja syrjintä, perustui se sitten
rotuun, uskontoon, kansallisuuteen, yhteiskuntaluokkaan, seksuaaliseen suuntautumiseen,
etnisyyteen, tai mihin tahansa mielivaltaiseen perusteeseen. Aidon globaalin
etiikan muodostamiseen ei pysty mikään kansallisia, rodullisia tai
uskonnollisia rajoja piirtelevä moraalioppi, joten mihinkään yliluonnollisiin
ilmoituksiin tai perusteettomaan ylemmyyden tunteeseen ei voida vedota. Ainoa
mahdollisuus on sekulaari humanismi, eli ihmisjärjen käyttö ristiriitojen
ratkaisemiseen ja ongelmien poistamiseen.
Onneksi
ihmiset ovat etiikan ytimestä varsin yksimielisiä, vaikka voivatkin olla eri
mieltä sen lähteestä. On joka tapauksessa selvää, ettei mikään yhteisö tai
yhteiskunta pysyisi koossa pitkään, ellei se odottaisi jäsentensä noudattavan
sellaisia moraalisia perusvaatimuksia (Paul Kurtzin "common moral
decencies"), kuten (1) rehellisyys, (2) luotettavuus (ja lojaalisuus), (3)
hyväntahtoisuus ja (4) reiluus.
Näiden
"perushyveiden" lisäksi sekulaarit humanistit arvostavat ja
tavoittelevat erinomaisuutta sellaisissa hyveissä, jotka aiemmin mainittuja
selvemmin esiintyvät asteittaisina meissä kaikissa. Näihin kuuluvat Paul
Kurtzin mukaan henkilökohtainen autonomia, älykkyys, itsehillintä ja
kurinalaisuus (self-discipline), itsetunto (self-respect), luovuus, korkea
motivaatio, myönteinen asenne, elämänilo, terveys ja "ylitsepursuava ilo"
(exuberance). Näitä kaikkia voi ainakin jonkin verran kehittää, vaikka luonto
asettaakin niille rajoja. Yhteiskunnan tulisi edistää näiden hyveiden
kehittymistä, jotta sen jäsenet voisivat parhaansa mukaan ylittää itsensä ja
kasvattaa itsestään näin parempia ihmisiä.
Sekulaari
humanismi jatkaa Valistuksen perinnettä tavoittelemalla ihmisyksilöiden
vapautumista kaikenlaisista perusteettomista ja alistavista hallinnan
välineistä ja hallitsijoista, jotta he voisivat toteuttaa omaa luovuuttaan
maailman kansalaisina, ihmiskunnan jäseninä. Tämä ei tarkoita välttämättä
valtiorakennelmien purkamista, mutta se tarkoittaa kyllä globaalin tietoisuuden
ja solidaarisuuden kehittämistä. Se tarkoittaa myös kansalliset, kulttuuriset
ja etniset rajat ylittävää yleisinhimillisyyttä, joka tukee esimerkiksi nämä
rajat ylittävää ystävyyttä.
Yksilötasolla
sekulaari humanismi pyrkii hellenististen filosofian koulukuntien tavoin
sellaisen hyvän elämän saavuttamiseen, joka olisi älyllisesti, eettisesti ja
tunteellisesti tyydyttävä ja rikas. Ihmisellä pitäisi olla elämäniloa, jota ei
tavoita pelkällä halvalla nautinnolla, vaan elämällä antoisaa elämää omalla
tavallaan. Ihmiset tarvitsevat erilaisia asioita onnistuakseen elämässään:
erilaisia haasteita, vaihtelevasti aktiivisuutta ja passiivisuutta, erilaisia
nautintojen ja onnellisuuden lähteitä. Ihmisten erilaisuus on rikkaus, jota
sekulaari humanismi ylistää. Mitään kaikille yhteistä ja yleistä,
"ylhäältä annettua" elämän tarkoitusta ei ole, vaan "elämän
tarkoitus on elää tarkoituksellista elämää" – jokainen asettaa omat
tavoitteensa ja muokkaa luovasti elämäänsä niin hyväksi kuin pystyy. Omien
tavoitteiden saavuttaminen ja haasteiden voittaminen on varmaankin yksi
suurimmista ilon lähteistä. Tässä onnistuakseen on tunnettava itsensä, sekä
mahdollisimman hyvin se todellisuus, jossa elää. Vain siten voi valita
tavoitteensa realistisesti ja niitä kohti ponnistella, kuten stoalaisuus
opettaa: vaikuttaen niihin asioihin, jotka ovat omassa hallinnassa ja potematta
syyllisyyttä tai muuta henkistä tuskaa niistä, joille ei mitään mahda.
Sekulaari humanismi vaatii myös ihmisten itsemääräämisoikeuden toteuttamista,
mukaan lukien yksilön oikeuden lopettaa liian tuskalliseksi koettu elämänsä.
Kaikkein
tärkeintä sekulaarissa humanismissa on silti hyväntahtoisuuden merkityksen ja
arvon painottaminen. Voimme kehittää tätä luonteenpiirrettä itsessämme ja
ainakin yrittää kasvattaa seuraavat sukupolvet omaksumaan hyväntahtoisuuden ja
näkemään sen arvon. Se on taustalla kaikessa sivistyneessä toiminnassa, sillä
se on eduksi molemmille osapuolille. Hyvä tahto ja toisten oikeuksien ja
erilaisuuden kunnioittaminen on merkittävä ja tarpeellinen osa hyvää elämää.
Hyvän tahdon arvo on universaalisti tunnustettu moraalisesti itseisarvoiseksi,
mutta lisäksi se synnyttää myös myönteisiä vaikutuksia, joten sekulaari
humanisti pitää sitä ainutlaatuisena, keskeisenä hyveenä.
Tämä kirjoitus on lyhennetty vuosien takaisesta tekstistäni, joka löytyy täältä.
No comments:
Post a Comment