Heti alussa (s. 6) suositellaan opettelemaan ulkoa muun muassa kristinuskon kymmenen käskyä. En oikein pidä tätä perusteltuna. Kasvatuksellisesti siinä ei ainakaan ole juurikaan järkeä: ei kukaan jätä varastamatta, tappamatta jne. siksi, että hänelle on taottu päähän käskyt 7 ja 5, eikä etenkään näiden käskyjen numeroiden muistamisella ole mitään edistävää vaikutusta lapsen moraaliseen kehitykseen. Kirjassa ei toki mainittukaan, että käskyjen järjestysnumerotkin pitäisi muistaa, mutta satunnainen opettaja kyllä voi helposti niin kirjaa tulkita. Vielä vähemmän järkeä on ensimmäisen käskyn opettelemisessa, etenkään ulkoa. Käskyt kuuluu toki käydä läpi opetuksessa, mutta niiden ulkoa opettelu on ajan tuhlausta.
Sivulla 12 puhutaan ihmisarvosta kristillisen etiikan kulmakivenä: "Kristinuskon mukaan jokaisella ihmiselle on ehdoton ihmisarvo riippumatta uskonnosta, sukupuolesta, rodusta, iästä, terveydestä, taidoista, ulkonäöstä tai hyödyllisyydestä." Kummallisesti luettelosta jäivät pois seksuaalinen suuntautuminen ja uskonnottomat katsomukset.
Tämän jälkeen kerrotaan, että "ihmisarvon kunnioitus, samoin kuin kristillinen käsitys armosta näkyvät muun muassa eurooppalaisessa lainsäädännössä ja oikeusjärjestelmässä." Vaikka siinä ei tarkkaan lukien niin sanotakaan, annetaan siinä mielestäni ymmärtää, että mm. ihmisarvon kunnioitus eurooppalaisessa lainsäädännössä on kristillinen ajatus. Tämä on vähintäänkin epäilyttävää. Ei ihmisarvon kunnioitus juurikaan ole näkynyt kristittyjen toiminnassa läpi kirkkohistorian, paitsi ehkä sen jälkeen, kun kirkot ovat menettäneet valtansa tehdä ihmisille mitä huvittaa. Eiköhän ihmisarvo ole eurooppalaisessa ajattelussa ja lainsäädännössä humanistien ja valistusfilosofien ansiota. Vapaa-ajattelun nousu oli vahvasti uskonsotien ja uskonnollisen sorron seurausta.
Erikoinen, mutta kylläkin kristillinen käsitys rakkaudesta esitetään heti seuraavaksi, sivulla 13: "Suurin esimerkki rakkaudesta on Kristuksen elämä ja kuolema ihmisten puolesta." Tässä mennään kristinuskon ytimeen, jossa sen ristiriitaisuus (tai epäilemättä kristillisesti ajatellen "mysteeri") paljastuu yhdessä sen muun vastenmielisyyden kanssa. Ristiriidan tästä tekee kolminaisuusopin mukainen väite, että Jumala ja Kristus ovat sama olento, sekä klassisen teismin ydin, jonka mukaan mainittu Jumala on mm. kaikkitietävä ja kaikkivaltias ja maailman luoja. Jumalan voidaan tavallaan sanoa aiheuttaneen Kristuksen (siis kolminaisuusopin mukaan itsensä) kuoleman. Jumalan eräänlainen itsemurha on siis muka suurin esimerkki rakkaudesta. Ja älyttömämmäksi tämä väite menee loppuaan kohti: tämä itsemurha tehtiin ihmisten puolesta! Tässä kai viitataan "perisyntiin" tai "synteihin" yleensä: ajatushan on, että syntiset ihmiset joutuvat helvettiin ikuiseen kidutukseen, mutta Kristus kuoli syntiemme tähden, jotta häneen uskovat pääsisivätkin Taivaaseen. Siis vain häneen uskovat. Eipä ole tässä kyse pyyteettömästä rakkaudesta ainakaan.
Mutta mitä ihmeen yhteyttä kuolemalla ja toisten synneillä ylipäätään on? Entä jos lyön itseäni vasaralla kaverini pikavippivelkojen takia? Mitä hyötyä siitä on? Primitiiviset ihmiset saattoivat uskoa veren ja syntien yhteyteen uskoa, mutta luulenpa että useimmat kristitytkin nykyään ymmärtävät synninkin vain etiikan näkökulmasta vääränä eli pahana toimintana. He eivät enää usko sen olevan jokin pimitiivisen taikauskon mukainen entiteetti, jonka voi verellä pestä pois.
Kristillisen opin mukaan kuitenkin Jumala on luonut synnin siinä missä Taivaan ja Helvetinkin. Hän on keksinyt veriuhrit ja hänen oma ideansa oli myös tehdä itsemurha meidän syntiemme tähden. Ja jotenkin tämä kaikki todistaa Jumalan suurimmasta mahdollisesta rakkaudesta. Ehkä tämä väite täytyy sisällyttää uskonnon opetukseen, mutta sen esittäminen kirjan käyttämällä (perinteisellä) tavalla on mielestäni tunnustuksellista.
Samalla sivulla 13 väitetään myös näin: "Jotta voi rakastaa muita, on siis osattava rakastaa ja arvostaa myös itseään." Henkilökohtaisena kommenttina voin sanoa että ei pidä paikkaansa ainakaan omalla kohdallani. En myöskään näe mitään loogista syytä, miksi näin olisi.
Sivulla 17 vakuutellaan Jeesuksen historiallisuudesta: "Myös jotkut roomalaiset ja juutalaiset historioitsijat viittaavat Jeesukseen [...] He suhtautuivat Jeesukseen [...] torjuvasti. Kuka olisi viitsinyt torjua olematonta aave-Jeesusta?" Tämä kohta on tunnustuksellinen siinä mielessä, että esitetään asia ikäänkuin Jeesuksen historiallisuudessa ei olisi mitään epäselvää (kyseenalaisesti ja epämääräisesti viitaten ilmeisesti vain Tacitukseen ja Josephukseen, jotka tiedetään kyseenalaisiksi lähteiksi tästä asiasta). Esitetty päättely on vielä harvinaisen huonoa: torjunta voi varsin hyvin kohdistua uskonnolliseen liikkeeseen ja sen perustajaan, oli tämä perustajaksi väitetty henkilö todellinen tai ei.
Sivulla 20 jatkuu tunnustuksellinen opetus, tällä kertaa kursivoituna ja tarinan muodossa. On hieman epäselvää, miten tämä pitäisi tulkita, mutta ilman eksplisiittistä ohjetta näyttää siltä, että Paavalin (ent. Saul) kääntymistarina kerrotaan totena. Selvästikään uskonnon opetuksessa ei ainakaan pyritä opettamaan kriittistä ajattelua ja historiantutkimukselle keskeistä lähdekritiikkiä.
Sivuilla 24 - 25 kerrotaan kristittyjen kokemista vainoista ainakin epätarkasti, kun annetaan ymmärtää vainojen kestäneen yhtäjaksoisesti 300-luvulle asti. (Lisäksi kuvatekstissä kerrotaan kristittyjä tapetun Colosseumissa. Muistelen kuulleeni jotain tämän kanssa ristiriitaista, mutten tähän hätään muista enkä selvitä tarkemmin.)
Sivulla 26 käytetään sanaa "harhaoppinen" hyvin "oikeaoppisella", mielestäni kritiikittömällä tavalla.
Sivuilla 34 - 37 kerrotaan hieman Suomen vanhoista taikauskoista ja kristinuskon saapumisesta Suomeen. Tämä on kirjan ainoa kohta, jossa kerrotaan ns. pakanauskonnoista. Kun viimein sivulta 52 lähtien kerrotaan muista uskonnoista, käy ilmeiseksi kuinka pinnallisesti muita uskonnollisia käsityksiä kirjassa käsitellään (uskonnottomista katsomuksista ei kerrota yhtään mitään): hinudlaisuudesta, juutalaisuudesta, islamista ja buddhalaisuudesta kerrotaan kustakin vain 3 sivun verran!
Vertailun vuoksi kerrottakoon, että "nykyajan apostoleista" eli lähestystyöstä yms. on kirjaan katsottu tarpeelliseksi sisällyttää 13 sivun mainos. Tämä lukija ainakin sai vaikutelman, että lähetystyötä yritetään tässä propagoida aika vahvasti. Tässä liikutaan vähintäänkin tunnustuksettomuusperiaatteen rajoilla.
Sivulla 99 kirjan tekijät jostain syystä väittävät etu- ja keskisormilla näytettävää voitonmerkkiä (V niinkuin Victory) rauhanmerkiksi. Tämä ei ehkä liity tunnustuksellisuuteen, mutta ihmetyttää lukijaa kuitenkin.
Sivulla 105 kerrotaan ajanlaskussamme laskettavan vuosia Jeesuksen syntymävuodesta. Sana "oletetusta" jäi puuttumaan. Tässä kohtaa olisi voinut kertoa kalenterimme kummallisuudesta (että tuo oletettu vuosi on 1, eikä vuotta 0 ole ajanlaskussamme). Olisi myös voitu kertoa vaikeudesta ajoittaa Jeesuksen syntymää. Suomen evankelisluterilaisen kirkonkin mukaan Jeesus syntyi joskus vuosien 7 ja 4 eaa. välillä. Olisiko tämän kertominen uhka lapsen uskolle? Tunnustuksettoman kirjan tekijälle sellainen kysymys ei olisi tullut mieleen.
Kirjan lopussa on lauluja (virsiä) ja muita liitteitä, kuten kokeita. Näihin en katsonut tarpeelliseksi perehtyä. Kyllä tässä kirjassa näyttää aika paljon tunnustuksellista materiaalia olevan jo ennen tätä liiteosaakin.
No comments:
Post a Comment