Portti. Lukion uskonto
Portti on Otavan oppikirjasarja lukion uskontokursseja varten. Se ei ole pahasti asenteellinen, vaikka parannettavaa siinäkin vielä on, jotta se olisi kunnolla neutraali. Uskontomyönteisyys ja siitä johtuva uskonnottomuuden vastaisuus edelleen vaivaa sitä jonkin verran, kuten alla tulen osoittamaan. Sarja on silti hyödyllistä luettavaa uskonnottomillekin. Lukiolaisille elämänkatsomustieto (ET) on kyllä silti mielestäni hyödyllisempää erityisesti kriittisen ajattelun taidon ja suvaitsevaisuuden kehittämisen kannalta. Portin jokaisen osan lopusta löytyy tiivis sanasto, mikä on varmaankin hyödyllinen etenkin huonosti kieltä osaavan kannalta.Alla käyn läpi kaikki viisi sarjan osaa järjestyksessä, esittäen kaiken kielteisen ja ehkä jonkin myönteisenkin asian, mitä kirjoista lukiessani huomasin. Useimmat keltasivuiset tehtäväosiot jätin lukematta. Lopuksi esitän lyhyen yhteenvedon kirjasarjasta ja mielipiteeni katsomusopetuksen kehittämistarpeista.
Portti I
1.-3. painos, Otava, 2012 (2008).Sarjan ensimmäinen osa jakautuu kahteen osioon: Uskonto: ilmiö, tutkimus ja ulottuvuudet (84 sivua) ja Pyhä kirjallisuus: raamattu (88 sivua). Lukion opetussuunnitelman perusteiden (OPS) vaatimat keskeiset sisällöt kurssille "1. Uskonnon luonne ja merkitys" ovat seuraavat:
• uskonnon määrittely ja tutkiminen
• uskonnon ydinkysymykset
• uskonto yhteisössä ja yksilön kokemuksessa
• Raamattu pyhänä kirjallisuutena
• yleispiirteet Raamatun synnystä ja sisällöstä
• Raamatun tutkimus- ja tulkintatavat
• Raamatun vaikutukset maailmankuvaan ja kulttuuriin
Oppikirja näyttää siis ainakin sisällysluettelonsa peusteella noudattavan OPSia, mutta siinä tapauksessa onkin aiheellista kysyä, onko OPS järkevä? Onko mielekästä käyttää Raamattuun puolet kurssista, jättäen samalla muut niin sanotut pyhät kirjat ja mikä pahempaa, uskontojen kehityksen esi- ja varhaishistoria kokonaan sivuun?
Myös uskontotieteellisessä osiossa on vakava puute, joka vaivaa myös lukemiani peruskoulun oppikirjoja: Portin osan I ensimmäisessä osiossa käsitellään kyllä uskontojen tutkimusta (mikä on erittäin hyvä), mutta uskonnottomuudesta ei puhuta muuten kuin mainitsemalla "ideologiat eli maalliset uskomusjärjestelmät" (I, s. 11 - 13). Koko sarjassa uskonnoista ja uskonnollisuudesta puhutaan ikään kuin kaikkien ihmisten ominaisuutena, eikä lainkaan mainita, että ihmiset voivat elää ja monet elävätkin ilman mitään uskontoon verrattavaa ja esimerkiksi ilman suuremmin ajateltua tai eksplikoitua maailmankatsomusta. Suurempi puute on kuitenkin nimenomaan uskonnottomien maailmankatsomusten ja jopa maallisten ideologioiden aivan liian vähäinen käsittely. Myös voidaan kysyä, miksei koko sarjassa esitellä uskonto- tai ideologiakritiikkiä ollenkaan? Eikö nykyajan koulun pitäisi kasvattaa ennen kaikkea kriittiseen ajatteluun? Uskonnon opetus ei todellakaan tunnu sitä edistävän, vaikkakin jo eri uskontojen olemassaolon tiedostaminen toki ohjaa hieman epäilemään omankin uskonnon perusteita.
Ideologioita Portissa (I, s. 12) määritellään ja rinnastetaan uskontoihin melko erikoisella tavalla: "Ideologialla tarkoitetaan aate- ja oppijärjestelmää, jolla on erityisiä yhteiskunnallisia pyrkimyksiä." Mainitaan nationalismi, sosialismi, fasismi, anarkismi, humanismi, pasifismi, feminismi, sekä eläinoikeusliike. Väitetään, että "uskontojen ja ideologioiden erottaminen on käytännössä vaikeaa". Tuntuu siltä, että vaikeus johtuu eniten yrityksen puutteesta tai haluttomuudessa nähdä eroja.
Uskonnot ovat käsittääkseni tyypillisesti paljon laaja-alaisempia kuin eläinoikeusliike tai feminismi. Fasismi, nationalismi ja sosialismi ovat lähempänä uskontoja ja tietyissä muodoissaan ne minusta ovatkin uskontoja. Käsittääkseni ainakin uskonnottomat usein jakavat mielipiteeni varsin usein, mikä antaakin viitettä uskontojen määrittelevästä piirteestä tai muutamasta sellaisesta. Selvempi vihje on jo suomen sana "uskonto".
Uskonnoissa on kyse uskonnollisesta uskosta. Etenkin kristinuskon eri versioissa tämä on ilmeistä erilaisten uskontunnustusten takia. Tyypillisesti, kuuluakseen johonkin uskontoon (jo tämä ilmaisu paljastaa ilmiön vahvasti sosiaalisen puolen), täytyy uskoa jotain. Lisäksi voi toki kuulua johonkin uskonnolliseen yhdyskuntaan, mutta se on toissijaista. Uskominen, yleensä varsin heikoin episteemisin perustein, tavallisesti myös varsin dogmaattisesti uskonopeista kiinni pitäminen, sekä ikävän usein fanaattisesti uskon puolustaminen ovat ilmiselvästi uskonnoille tyypillisiä piirteitä. Niitä voi sanoa ainakin uskonnollisuuden piirteiksi.
Silloin kun maallinen ideologia näyttää täyttävän edellä mainittuja uskonnoille tyypillisiä piirteitä, uskonnottomat ihmiset helposti nimittävät niitäkin uskonnoiksi. Perinteisesti uskontoihin liitetyt oppisisällöt, kuten jumalten tai muun yliluonnollisen olemassaolo ovat selvästi vähemmän tärkeitä uskontojen määrittelyssä, vaikkakin niiden perusteella voidaan tehdä erilaisia jaotteluja uskontojen kesken. Oleellista tässä kuitenkin on se, että uskonnottomat ihmiset yleensä pitävät juuri mainittua uskonnollisuutta ongelmana ja haluavat pysyä siitä kaukana.
Koska Portissa ei käsitellä uskontokritiikkiä, eikä uskonnottomuutta juuri lainkaan, tätä ilmeistä erotteluperustetta ei kirjasarjassa tuoda esiin. Tai ehkä kyse on siitä, että sen esiin tuominen johtaisi kriittiseen ajatteluun, johon ei sarjassa haluta johdattaa.
Sekulaarit humanistit, vapaa-ajattelijat ja muut kriittisen ajattelun kannattajat kuitenkin eroavat tyypillisesti perinteisistä uskonnoista ja myös maallisista, uskontoihin verrattavista ilmiöistä, kuten joistakin kommunismin muodoista, natsismista ja sen sellaisista juuri siinä, että he vastustavat tätä uskonnollisuutta. Asiaa lienee syytä entistä enemmän painottaa omissa julkaisuissamme. On kuitenkin ikävää, ettei lukion uskontokursseilla tällaista perusasiaa opi. Jos opintokokonaisuuden nimessä olisi sanan uskonto tilalla katsomus, asia voisi olla toisin. Sitten ehkä voitaisiin käsitellä tieteellistä skeptisismiäkin ja viimeistään sitä kautta aukenisi tämä kriittisen ajattelun keskeisyys uskonnottomassa ajattelussa.
Siitä, kuinka vähän kirjasarjassa käsitellään uskonnottomuutta, antanee parhaan käsityksen se, että lainaan tässä kaikki ne kirjasarjan kohdat, joissa käsitellään uskonnottomuutta. Niitä on vain viisi:
(1) - I, s. 68: "Teismin ja monismin ohella ateismi ja agnostismi ottavat kantaa jumaluuteen. Ateisti kiistää jumaluuden tai jumalallisen maailmanjärjestyksen olemassaolon ja uskoo vain empiiriseen eli kokemusperäiseen ja järjelliseen todellisuuteen. Agnostikko puolestaan ajattelee, ettei tuonpuoleisesta voi saada varmaa tietoa. Siksi hän ei ota kantaa jumaluuden olemassaoloon tai olemattomuuteen."
(2) - I, s. 69 (vahvennus alkuperäinen): "Uskonnollisten maailmankatsomusten ohella on myös muita maailmankatsomuksia, jotka ottavat kantaa yliluonnolliseen. Skientismi eli tiedeusko luottaa tieteen kykyyn ratkaista kaikki ongelmat. Siinä vain tieteellisesti todistettu on totta. Myös skeptikko suhtautuu epäilevästi yliluonnollisen ja järjelle käsittämättömän olemassaoloon. Skeptismissä epäillään kaikkea, koska varmaa tietoa ei voida saavuttaa ihmisen aistien rajallisuuden vuoksi. Humanismi tutkii elämää ja todellisuutta ihmisyyden ja ihmisarvon näkökulmasta. Kun humanisti pohtii elämänkysymyksiä, hän painottaa järkeä ja johdonmukaisuutta yliluonnollisten selitysten sijaan."
(3) - III, s. 178: "Sekulaarilla humanismilla (lat. saecularis, 'maallinen', 'maailmallinen') tarkoitetaan humanismin suuntausta, joka on uskonnoton. Sen mukaan moraali perustuu järkeen. Tieteellinen päättely, totuuden etsiminen ja kriittinen ajattelu ovat keskeisiä ihanteita. Sekulaarin humanismin mukaan ihmisellä on oikeus ja velvollisuus antaa itse merkitys elämälleen."
(4) - IV, s. 16 : "[Uskonnon 'seitsemän ulottuvuutta'] sopivat myös maallisten ideologioiden, kuten
sekulaarin humanismin ja marxismin tarkasteluun."
(5) - V, s. 208 - 209 (vahvennus alkuperäinen): "Ihmiset etsivät vastauksia perimmäisiin kysymyksiin, mutta kaikki eivät löydä niitä uskonnoista. Ratkaisuja etsitäänkin myös uskontojen ulkopuolelta, kuten tieteestä ja erilaisista ideologioista. 1500-luvulla syntyneen humanismin tavoitteena oli auttaa ihmistä kehittymään kohti parempaa ihmisyyttä kulttuurin ja taiteiden avulla. Sekulaarissa humanismissa luotetaan ihimsen mahdollisuuksiin kehittyä ja listä ihmiskunnan onnellisuutta ja hyvinvointia. Sekulaarin humanismin näkökulmasta uskontoon ja yliluonnolliseen liittyvät kysymykset ja kannanotot ovat merkityksettömiä, ja humanistit korostavat ihmisoikeuksien roolia keskeisenä eettisenä normistona.
"Luonnontieteiden ja teknologian kehittyminen on saanut monet uskomaan, että tiede ja teknologia pystyvät jonain päivänä ratkaisemaan elämän merkitykseen liittyvät arvoitukset. Tätä kutsutaan tieteisuskoksi. Siihen liittyy yleensä maallistunut maailmankatsomus, agnostismi tai ateismi. 2000-luvun ateistista uskontokritiikkiä kutsutaan uusateismiksi. Tyypillistä sille on uskonnon mielekkyyden kyseenalaistaminen. Vapaa-ajattelijain Liitto pyrkii edistämään uskonnotonta ja tieteellistä maailmankatsomusta. Liitto on myös kritisoinut aktiivisesti luterilaisen kirkon yhteiskunnallista erityisasemaa. Liitto koostuu noin 30 jäsenjärjestöstä, joista vanhin, Kotkan vapaa-ajattelijat, on perustettu vuonna 1930."
Siinä ne kaikki olivat; tämän enempää uskonnottomuutta ei Portissa käsitellä. Heti ensimmäinen lainaus esittelee agnostismin ja ateismin määritelmät niin kuin kirkon edustajat tai muut uskonnolliset tahot ovat ne halunneet yleensä esittää, eli propagandistisesti. Ei ole vaikea selvittää, kuinka ateistit ja agnostikot itse nämä käsitteet määrittelevät. On ihmeellistä, että vielä nykyään oppikirjassa voidaan esittää määrittelyt tällä tavalla. Jos ET-kirjoissa vastaavasti esitettäisiin uskonnollisista käsityksistä yhtä pahasti vääristelvät määritelmät, nostettaisiin asiasta varmasti pian meteli.
On hyvä, että oppikirjassa sentään mainitaan sekulaari humanismi, mutta kovin vähälle huomiolle se silti jää. Kyseessä on kuitenkin luultavasti suurin katsomuksellinen vähemmistöryhmä maailmanlaajuisesti - arvaukseni on lähes 10 % kaikista ihmisistä. Ongelmana tällä ryhmällä on lähinnä se, että suurin osa sen jäsenistä ei tiedä tähän ryhmään kuuluvansa.
Sarjassa uskonnollisuus esitellään liiankin vahvasti ihmistä määrittelevänä piirteenä, eikä tuoda ollenkaan esiin sitä tosiasiaa, että monet ihmiset elävät myös ilman mitään syvällisesti ajateltua maailmankatsomusta. Myös tällaisia ihmisiä on, vaikka oletankin suurimman osan uskonnottomista olevan keskimääräistä ajattelevampia ja siksi sekulaareja humanisteja. Jotkut voivat toki myös määritellä itsensä jonkin muun uskonnottoman maailmankatsomuksen kannattajiksi.
Tässä vielä joitakin huomioni herättäneitä kohtia Portin ensimmäisestä osasta, sekä kommenttejani niihin:
- I, s. 18: "Vaikka pyhän kokeminen ylittää rationaalisuuden eli arkijärjen rajat, se ei kuitenkaan ole järjenvastaista. Samankaltaisia tuntemuksia voi kokea luonnossa tai taideteosten äärellä."En ole varma, voiko näitä kokemuksia nimittää samalla sanalla. En voi sanoa koskaan kokeneeni mitään pyhää, vaikka olenkin saanut voimakkaita kokemuksia taiteista ja luonnosta. Englanniksi jotkut tieteilijät ovat käyttäneet ainakin sanaa "awe" kuvatessaan tieteellisten (vaikkapa kosmologisten) havaintojen itsessään aiheuttamia tuntemuksia. En ole myöskään vakuuttunut, ettei (uskonnollinen) pyhän kokemus olisi ristiriidassa järjen kanssa. Uskonnollisille ajatuksille ainakin on tyypillistä erilaisten kategoriavirheiden tekeminen, mikä näkyy vaikkapa ajatuksessa ruumiittomasta hengestä. Näitä ei ilmennyt omissani tai viittaamissani tieteilijöiden kokemuksissa.
- I, s. 34 taulukossa "Uskonnot syntyajan mukaan" on merkitty vuosi 0.
- I, s. 38: "Uskonnollisella kokemuksella tarkoitetaan ihmisen kokonaisvaltaista tapaa suhtautua yliluonnolliseen ja yhteisön vaalimiin pyhiin asioihin."
Tämä on outo määritelmä. Itse varaisin uskonnollisen kokemuksen jollekin varsin selvästi spesifimmille kokemuksille, kuten "unio mystica" - vai onko tämä "mystinen kokemus" sitten eri asia?
- I, s. 166: "Länsimainen lainsäädäntö perustuu kymmenen käskyn käsityksiin oikeasta ja väärästä sekä kristillisiin opetuksiin tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta, totuudesta ja väkivallattomuudesta. Uuden testamentin korostama rehellisyyden vaatimus näkyy esimerkiksi todistajanvalakäytännössä."
On käsittämätöntä, että tällaisia väitteitä voidaan esittää oppikirjassa. Ikäänkuin lakitraditiomme ei olisi kristinuskoa vanhempi. Sitä paitsi kristinusko käsityksineen toisen posken kääntämisestä ja vihollisen rakastamisesta on epäinhimillisyydessään aika kaukana rikoslaistamme, vaikka lainsäänsäädännössämme onkin varsin lempeät rangaistukset. Rehellisyyttä vaaditaan kaikissa kulttuureissa. Tasa-arvon ajatus (on kyse sitten sukupuolten, seksuaalisen suuntautumisen tai kansalaisten keskinäisestä tasa-arvosta) ei suinkaan ole kristinuskosta peräisin (eikä sitä ainakaan Kymmenessä käskyssä mainita). Uskonnon ja valtion erillään pitämistä voisi Jeesuksen opetuksilla perustella, mutta miksei tätä EU:nkin hyväksymää periaatetta mainita kirjassa? Miksei Valistuksen merkitystä lainsäädäntöömme mainita ollenkaan?
Portti II - kristinuskon historia
2. painos, Otava, 2010 (2008).Portin osassa II käsitellään vain kirkon historiaa. Kirjan alussa todetaan, että "ymmärtääksemme kulttuuria, meidän tulee ymmärtää uskontoa ja ymmärtääksemme nyykyisyyttä, meidän tulee ymmärtää menneisyyttä". Tämä väite on helppo hyväksyä, mutta on vaikea ymmärtää kirjan (ja OPSin mukaisen kurssin "2. Kirkko, kulttuuri ja yhteiskunta") sisällön rajoittuneisuutta tämän väitteen valossa. Nimittäin edes sitä, mistä kristillinen oppi on peräisin, ei kirjassa käsitellä - puhumattakaan uskontojen historiasta laajemmin. Tämä olisikin aihepiiri, jonka pitäisi yleissivistykseen kuulua. Kirkon historian kohtalaisen tarkan läpikäymisen tarpeellisuus vaatii paremman perustelun.
Kirjan alussa on lyhyt (12 s.) osio kristinuskosta nyt. Siinä voitaisiin mainita esimerkiksi nykyajan noitavainoista Afrikassa, mutta eipä tietenkään mainita. Pääosa kirjasta jakautuu osiin Antiikki ja keskiaika (90 s.) ja Uusi aika ja uusin aika (108 s.).
Alun luvussa "Uskonnon ja valtion suhde" tehdään seuraavia määrittelyjä (II, s. 14 - 15):
Puolueeton suhtautuminen tarkoittaa sitä, että kaikkia uskontoja kohdellaan samalla tavalla ja kaikilla on yhtäläiset toimintamahdollisuudet. Silloin uskonnollinen vakaumus ei vaikuta ihmisen kansalaisoikeuksiin eikä -velvollisuuksiin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Ranskassa valtio ei virallisesti tue mitään uskontoa.
Protestanttisten maiden tapaa järjestää uskonnon ja valtion suhde on perinteisesti kutsuttu valtionkirkkomalliksi. Tällöin valtion päämies johtaa myös kirkkoa, ja kirkolla on tunnustettu asema yhteiskunnallisena instituutiona. Puhdasta valtionkirkkomallia ei Euroopassa enää ole, mutta pohjoismaisia malleja voidaan pitää sen muunnelmina. [...] Suomen evankelis-luterilaista ja ortodoksista kirkkoa kutsutaan kansankirkoiksi. Yleensä kansankirkolla tarkoitetaan kirkkoa, johon enemmistö kansalaisista kuuluu.Puolueettomuudella tarkoitettaneen Yhdysvalloissa ja Ranskassa kylläkin sitä, että uskonnolliset yhteisöt eivät ole erityisasemassa myöskään suhteessa muihin yhteisöihin. Sekulaarisuusperiaateestahan tässä on kyse. Sitä vain ei jostain syystä kirjassa sanota.
Vaikka pohjoismaissa valtion päämies ei johdakaan enää kirkkoa, on kirkoilla kuitenkin tunnustettu asema yhteiskunnallisena instituutiona. Se, että kirkon piirissä ei enää haluta käyttää termiä valtionkirkko, johtunee lähinnä siitä, että se olisi retorisesti huono valinta. Useimmat ihmiset nimittäin ymmärtäisivät heti vastustaa sellaista. Sen sijaan puhe kansankirkosta on retorisesti parempi, koska se hämää kuulijaa. Nyt Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on tavallaan valtaa jopa eduskunnan yli, joten Vapaa-ajattelijat eivät ainakaan suostu hyväksymään ja omaksumaan kirkon retoriikkaa, vaan sanovat kirkkoa edelleen valtionkirkoksi. Sanaa vaihtamalla ei todellisuus toiseksi muutu - sanoilla temppuilu kirkon tavalla on vain tuomittavaa propagandaa.
Tässä vielä muutama lyhyt kommentti joihinkin silmääni pistäneisiin kohtiin:
- II, s. 70 väitetään mietelausetta memento mori keskiaikaiseksi, vaikka sitä käytettiin jo antiikin Roomassa. Saman sivun lause "keskimääräinen elinikä oli vain 30 - 40 vuotta" on ilman selitystä ehkä harhaanjohtava (kyseessä on keskiarvo; kun lapsia kuolee paljon, elävänä selviävät voivat tavallisestikin elää vanhoiksi).- II, s. 94 on lipsahtanut maininta pyhimysten palvonnasta keskiajalla. Katolilaiset varmaankin haluaisivat korjata, että kyse on kunnioituksesta, ei palvonnasta.
- II, s. 126 on jopa kahdesti kirjoitettu väärin nimi "Anne Boyleyn" (ilman viimeistä n-kirjainta).
- II. s. 156 - 159 kerrotaan Valistuksesta mainitsematta vapaa-ajattelua tai humanismia! Aika kummallinen puute.
- II, s. 176 mainitaan, kuinka Toisen maailmansodan aikana "kristilliset järjestöt auttoivat haavoittuneita ja sotavankeja" mainitsematta uskontoihin sitoutumatonta Punaista ristiä. Noista kristillisistä järjestöistä en ole edes kuullut, mutta tästä yhdestä on sentään kasvanut yksi tärkeimmistä avustusjärjestöistä maailmassa, joten luulisi että se voitaisiin tässä yhteydessä mainita.
Portti III - etiikka
2.-3. painos, Otava, 2012 (2010).Portin kolmas osa alkaa lyhyellä (8 s.) johdannolla, jossa käytetään turismia esimerkkinä tutusta ilmiöstä, johon liittyy useita eettisiä kysymyksiä. Loppu kirja jakautuu etiikin perusteita koskevaan alkuosaan (58 s.) ja erilaisia eettisiä kysymyksiä käsittelevään osaan, joka viekin suurimman osan (137 s.) kirjasta.
Minulla ei ole tästä kirjasta paljonkaan sanottavaa tässä vaiheessa. Kyseessä on tietenkin aloittelijoille suunnattu johdantoteos uskonnollisten ihmisten etiikan pohdintoihin. Uskonnottomiin käsityksiin kirjassa ei juurikaan puututa. Tätä voi tietysti perustella sillä, että filosofista etiikkaa varten on oma kurssinsa lukiossa (tietenkin vain osa lukiolaisista suorittaa kyseisen filosofian kurssin).
Tässä vielä muutama huomio teoksesta:
- III, s. 166 esitellään "kiinalainen lääketiede" (ei esim. "lääkintä" tms.) ns. neutraalisti, eli kritiikittömästi.- III, s. 168 esitellään tiedettä aika heikosti. Mm. jaetaan tieteet vain luonnontieteisiin ja ihmistieteisiin, jättäen formaalit tieteet mainitsematta. Ylipäätään tieteen määrittely jätetään epämääräiseksi. Aiheelle on kyllä filosofiassa oma kurssinsa, mutta olisi tämän kohdan silti voinut tehdä vähän paremmin.
- III, s. 177 sisältää tämän oudon virkkeen: "Kristillisissä kirkoissa kloonaaminen on nähty yrityksenä kumota jumalallinen suunnitelma: Jumalan luomalla ihmisellä ei ole oikeutta asettua luojan asemaan ja päättää elämästä ja kuolemasta."
Epäilemättä kristityt voivat argumentoida näin huonosti, mutta toki asiaa olisi sitten voinut kommentoida. On nimittäin vaikea nähdä, kuinka päättäminen elämästä ja kuolemasta liittyy kloonaamiseen.
IV - maailmanuskonnot
1. painos, Otava, 2011.Portin neljäs osa alkaa hyvänkokoisella (36 s.) johdannolla uskontoihin kulttuurisena ilmiönä. Loput 184 sivua kirjasta onkin omistettu erilaisten ei-kristillisten uskontojen kuvaamiseen (kristinuskoahan käsitellään laajasti muissa Portin osissa, joten sen käsittely tässä kirjassa olisi turhaa toistoa). Tässä näkyykin heti kirjan suurin puute, joka vaivaa koko kirjasarjaa: tekijät ovat ottaneet tehtävänsä tehdä oppikirjoja uskonnoista aivan liian kirjaimellisesti, ja ilmeisesti tästä syystä jättäneet uskonnottomuuden lähes kokonaan pois. Kun nyt ilmeisesti jo yli 10 % kaikista ihmisistä on uskonnottomia ja etenkin uskontokuntiin kuulumattomia on valtavasti, on varsin harhaanjohtavaa keskittyä vain uskontoihin - pitäisi kertoa kaikenlaisista (yös uskonnottomista) katsomuksista ja myös niistä uskonnottomista, jotka elävät ilman minkäänlaista pohdittua katsomusta. Esimerkiksi Japanin shintolaisuuteen on käytetty lähes 20 sivua, vaikka sillä ei varmasti ole läheskään niin paljon kannattajia kuin vaikkapa sekulaarilla humanismilla. Tarkoituksella tai tarkoittamattaan tällainen kirja maailmanuskonnoista luo mielikuvan maailmasta, jossa kaikki ihmiset ovat jonkun uskonnon kannattajia. Tätä vaikutelmaa ei estä sekulaarin humanismin ja marxismin lyhyt maininta kirjan alussa (s. 16).
Tällaisessa vaiheessa ja näin uudessa kirjassa on täysin anteeksiantamatonta käyttää agnostismin ja ateismin harhaanjohtavia määrittelyjä, kuten sivulla 22 tehdään (kuten myös osassa I, s. 68). Internetaikana ei ole vaikea selvittää, mitä agnostikot ja ateistit oikeasti ajattelevat. Omituinen on myös sivun 23 virke, jonka mukaan "skientismissä uskotaan, että vain tieteellisesti todistettu on totta ja kaikki yliluonnolliset asiat pystytään selittämään järjellisesti, kunhan tiede kehittyy".
Lukuunottamatta sarjalle (tai uskonnon oppikirjoille ylipäätään) tyypillistä kritiikittömyyttä, kirja on muilta osilta mielenkiintoinen ja hyödyllistä luettavaa eri uskontoja heikosti tunteville. Kuvattuja uskontoja paremmin tuntevat epäilemättä kyllä löytäisivät kirjasta enemmän huomautettavaa, mutta sama pätee kaikkiin yleisesityksiin.
V - suomalainen uskonnollisuus
1. painos, Otava, 2012.Portin viides ja viimeinen osa käsittelee "suomalaista" uskonnollisuutta esihistorialliselta ajalta nykyaikaan. Nykyaikaan on käytetty hieman enemmän tilaa (112 s.) kuin menneisyydelle (96 s.), mikä lienee ymmärrettävä painotus, sillä kristinuskon historiaa on käsitelty jo aiemmin osassa II, eikä Suomen historiasta niin kovin paljon sanottavaa etenkään uskonnon osalta ole ennenkuin myöhäiskeskiajalta lähtien. Historian ja esihistorian osalta kirja vaikuttaa asialliselta. Nykyajan käsittelyssä painottuu (evankelis)-luterilaisen kirkon toiminta enemmän kuin muiden uskontojen. Kirjan lopussa on jopa lyhyt (8 s.) luku "Esoteerinen perinne ja modernit liikkeet", jonka sisään kahteen sivuun on upotettu luku maallisista ideologioista, joka sisältääkin suurimman osan kaikesta siitä, mitä koko sarjassa uskonnottomista sanotaan. Esimerkiksi Islamista kirjassa on 10 sivua ja Suomen juutalaisista 8 sivua. Uskonnottomia on maassamme kuitenkin valtavasti enemmän kuin minkään vähemmistöuskonnon edustajia. Sivumäärät eivät ole siis ollenkaan suhteessa katsomusten edustajien määriin. Jos otetaan huomioon vaikkapa katsomusten eri ajattelutapojen kulttuurinen merkitys, suhde on vieläkin vääristyneempi: Islamin merkitys on varmasti varsin vähäinen suomalaisen kulttuurin kannalta, kun taas uskonnoton filosofinen ajattelu on varmasti vaikuttanut kulttuuriimme varsin syvästi.
Tässä vielä joitakin kommentteja joihinkin teoksen kohtiin:
- V, s.24 lainataan "pohjoiskarjalaista loitsua", jossa sanotaan mm. "Ukko taivaan Jumala [sic] [...] pilvi lännestä lähätä [sic], tule vettä vihmomaan [...]". Minusta tämä on selvä rukous, vaikkakin jumala pitäisi kirjoittaa pienellä. Miksi sitä sanotaan loitsuksi? Olisiko siksi, että se on pakanallinen? Tämä osoittaisi vinoumaa esityksessä. Ei kirjassa puhuta "Isä meidän -loitsusta" kuitenkaan.- V, s. 114: "Sellaiset parit, joilla ei ole oikeutta kirkolliseen vihkimiseen virallistavat liittonsa maistraatissa. Pappi voi tällöin antaa heidän liitolleen kirkollisen siunauksen."
Näin sanotaan luvussa, jossa puhutaan kirkollisista toimituksista, mutta voisi kyllä odottaa - etenkin kun kirjassa ei muuallakaan juuri uskonnottomista puhuta - että tässä yhteydessä otettaisiin kirjassa huomioon myös ei-kristilliset ja uskonnottomat. Irralleen otettuna tuo virke on erityisen törkeän näköinen, sillä se näyttää antavat sellaisen käsityksen, että kaikki avioliittoon tai rekisteröityyn parisuhteeseen ryhtyvät haluavat liitolleen kirkolisen siunauksen.
- V, s. 135 on kyseenalainen sarjakuva. Siinä ensimmäinen hahmo sanoo, "Minun lastani ei kastettu, koska hän saa päättää siitä aikuisena." Toinen: "Minun lapsiani ei rokotettu samasta syystä." Kolmas: "Enkä minä opettanut lapsiani uimaan." Viimeinen: "Minä en hankkinut lapsia, koska he eivät voineet päättää syntymästään."
Sarjakuvaa ei kommentoida kuvatekstillä tai tekstissä mitenkään. Se kuitenkin antaa ymmärtää, että kaikki mainitut asiat ovat yhtä typeriä (ainakin toinen ja kolmas ovat ilmiselvästi idioottimaisia kommentteja; viimeisen ajatusta melkeinpä kannatan). Kaksi väitteistä kuitenkin asettaa lapsen (ja jossain määrin muutkin) vaaraan ja tekoina melkeinpä sellaisia, että syyte heitteellejätöstä olisi paikallaan. Ensimmäinen on kuitenkin varsin erilainen. Sen rinnastaminen epäeettiseen toimintaan on selvästi propagandistinen ratkaisu.
- V, s. 189: "Juutalaisuus periytyy matrilineaarisesti eli juutalaisen opin mukaan juutalaisen äidin lapset ovat juutalaisia." Kyseessä voi olla kirjoitusvirhe. Siinä pitäisi lukea "matrilineaalinen" (kyse ei ole suoraviivaisuudesta, vaan periytymisestä).
- V, s. 217 mainitaan kiitettävästi, että suurin osa Suomeen tulevista maahanmuuttajista on kristittyjä. Tai ehkä he ovat sitä vain nimellisesti, mutta kuitenkin. Tämä ainakin korjaa sitä median luomaa ja liian monen omaksumaa, vääristynyttä käsitystä, että maahanmuuttajat olisivat pääasiassa muslimeja. Olisi ollut kuitenkin vielä parempi, jos kirjoittajat olisivat oivaltaneet mainita, että monet maahanmuuttajat eivät taustastaan huolimatta ole uskonnollisia, vaan etenkin niin sanotuista islamilaisista maista tulee sellaisia maahanmuuttajia, jotka ovat nimenomaan paenneet uskonnollista sortoa, koska he ovat uskonnottomia, jopa eksplisiittisesti ateisteja.
V, s. 218: "Yhtenä ratkaisuna monikulttuurisuuteen on nähty se, että uskonto rajataan tiukasti yksityisyyden piiriin, ja uskonnolliset symbolit ja tavat poistetaan julkisista yhteyksistä. Tällaista pyrkimystä perustellaan usein suvaitsevaisuudella, sillä ajatuksena on minimoida mahdollisuus, että joku pahoittaa mielensä. Tällä perusteella on vastustettu esimerkiksi Suvivirren laulamista koulujen kevätjuhlassa ja muslimityttöjen oikeutta käyttää huntua koulussa. Vastakkaisen näkökannan mukaan suvaitsevaisuus ei edellytä, että julkiset tilat ja tapahtumat tulisi olla uskonnollisesti neutraaleja [sic]. Pyrkimys uskontovapaaseen tilaan nähdään pikemminkin ihmisten välistä vuorovaikutusta ja kulttuuria köyhdyttävänä."
Tässä kohdassa yhdistetään ehkä tarkoitushakuisesti aivan eri asiat: (1) yksilön käyttämät uskonnollisuuden merkit yms. ja (2) julkiset tilat ja uskonnonharjoitus julkisen vallan toimesta. Ylipäätään asian esittäminen kahden polariteetin kautta on kyseenalaista. Lisäksi tässä on käytetty aika tökeröä olkinukkeargumenttia: Tuskin juuri kukaan on esittänyt Suomessa pyrkimystä uskontovapaaseen tilaan, jossa kaikki yksityishenkilöiden käyttämät tai vaikkapa uskonnollisiin rakennuksiin kuuluvat uskontojen merkit poistettaisiin. Sen sijaan on vaadittu jo kauan, että julkinen valta lopettaisi uskontojen suosimisen ja etenkin uskonnonharjoituksen ja siihen ohjaamisen tai jopa pakottamisen. Mielenkiintoisesti kirjoittajat ovat päättäneet jättää tällaiset asiat mainitsematta. Vapaa-ajattelijoiden yhteiskunta- ja uskontokritiikki on näin ohitettu ja marginalisoitu.
Yhteenveto
Vaikka Portti onkin kohtalaisen neutraalisti kirjoitettu, eikä sen uskonnollinen asenteellisuus ja vinoutuneisuus ole niin ilmeistä kuin alakoulun uskonnonkirjoissa, yllätyin silti siitä määrästä kritiikkiä, jota minun on sarjaan kohdistettava. Uskonnottomuuden sivuuttaminen siitä huolimatta, että sen edustajat muodostavatkin nykyään suurimman katsomuksellisen vähemmistön kaikissa maissa on vakavin puute kirjasarjassa, jonka pitäisi toimia katsomusopetuksen oppikirjana. Tämä johtunee pitkälti siitä, ettei ole nähty oppiaineen nimeä pidemmälle. Jos oppiaineen nimessä olisi sanan uskonto tilalla katsomus, sitten ehkä voitaisiin käsitellä tieteellistä skeptisismiäkin ja viimeistään sitä kautta aukenisi tämä kriittisen ajattelun keskeisyys uskonnottomassa ajattelussa. Nyt kriittinen ajattelu loistaa teoksessa poissaolollaan.Mielestäni aate- ja oppihistoria tai laaja kulttuurihistoria tarjoaisi uskontoa paljon paremman yleissivistyksen lukion oppiaineena. Eettisyyden, suvaitsevaisuuden ja kriittisen ajattelun oppimikseksi elämänkatsomustieto olisi kaikille hyvä aine ja se pitäisikin saada kaikille edes valinnaiseksi mahdollisimman pian.
