Portti I - V. Lukion uskontokirjojen kritiikkiä

Portti. Lukion uskonto

Portti on Otavan oppikirjasarja lukion uskontokursseja varten. Se ei ole pahasti asenteellinen, vaikka parannettavaa siinäkin vielä on, jotta se olisi kunnolla neutraali. Uskontomyönteisyys ja siitä johtuva uskonnottomuuden vastaisuus edelleen vaivaa sitä jonkin verran, kuten alla tulen osoittamaan. Sarja on silti hyödyllistä luettavaa uskonnottomillekin. Lukiolaisille elämänkatsomustieto (ET) on kyllä silti mielestäni hyödyllisempää erityisesti kriittisen ajattelun taidon ja suvaitsevaisuuden kehittämisen kannalta. Portin jokaisen osan lopusta löytyy tiivis sanasto, mikä on varmaankin hyödyllinen etenkin huonosti kieltä osaavan kannalta.

Alla käyn läpi kaikki viisi sarjan osaa järjestyksessä, esittäen kaiken kielteisen ja ehkä jonkin myönteisenkin asian, mitä kirjoista lukiessani huomasin. Useimmat keltasivuiset tehtäväosiot jätin lukematta. Lopuksi esitän lyhyen yhteenvedon kirjasarjasta ja mielipiteeni katsomusopetuksen kehittämistarpeista.

Portti I

1.-3. painos, Otava, 2012 (2008).

Sarjan ensimmäinen osa jakautuu kahteen osioon: Uskonto: ilmiö, tutkimus ja ulottuvuudet (84 sivua) ja Pyhä kirjallisuus: raamattu (88 sivua). Lukion opetussuunnitelman perusteiden (OPS) vaatimat keskeiset sisällöt kurssille "1. Uskonnon luonne ja merkitys" ovat seuraavat:
• uskonnon määrittely ja tutkiminen
• uskonnon ydinkysymykset
• uskonto yhteisössä ja yksilön kokemuksessa
• Raamattu pyhänä kirjallisuutena
• yleispiirteet Raamatun synnystä ja sisällöstä
• Raamatun tutkimus- ja tulkintatavat
• Raamatun vaikutukset maailmankuvaan ja kulttuuriin

Oppikirja näyttää siis ainakin sisällysluettelonsa peusteella noudattavan OPSia, mutta siinä tapauksessa onkin aiheellista kysyä, onko OPS järkevä? Onko mielekästä käyttää Raamattuun puolet kurssista, jättäen samalla muut niin sanotut pyhät kirjat ja mikä pahempaa, uskontojen kehityksen esi- ja varhaishistoria kokonaan sivuun?

Myös uskontotieteellisessä osiossa on vakava puute, joka vaivaa myös lukemiani peruskoulun oppikirjoja: Portin osan I ensimmäisessä osiossa käsitellään kyllä uskontojen tutkimusta (mikä on erittäin hyvä), mutta uskonnottomuudesta ei puhuta muuten kuin mainitsemalla "ideologiat eli maalliset uskomusjärjestelmät" (I, s. 11 - 13). Koko sarjassa uskonnoista ja uskonnollisuudesta puhutaan ikään kuin kaikkien ihmisten ominaisuutena, eikä lainkaan mainita, että ihmiset voivat elää ja monet elävätkin ilman mitään uskontoon verrattavaa ja esimerkiksi ilman suuremmin ajateltua tai eksplikoitua maailmankatsomusta. Suurempi puute on kuitenkin nimenomaan uskonnottomien maailmankatsomusten ja jopa maallisten ideologioiden aivan liian vähäinen käsittely. Myös voidaan kysyä, miksei koko sarjassa esitellä uskonto- tai ideologiakritiikkiä ollenkaan? Eikö nykyajan koulun pitäisi kasvattaa ennen kaikkea kriittiseen ajatteluun? Uskonnon opetus ei todellakaan tunnu sitä edistävän, vaikkakin jo eri uskontojen olemassaolon tiedostaminen toki ohjaa hieman epäilemään omankin uskonnon perusteita.

Ideologioita Portissa (I, s. 12) määritellään ja rinnastetaan uskontoihin melko erikoisella tavalla: "Ideologialla tarkoitetaan aate- ja oppijärjestelmää, jolla on erityisiä yhteiskunnallisia pyrkimyksiä." Mainitaan nationalismi, sosialismi, fasismi, anarkismi, humanismi, pasifismi, feminismi, sekä eläinoikeusliike. Väitetään, että "uskontojen ja ideologioiden erottaminen on käytännössä vaikeaa". Tuntuu siltä, että vaikeus johtuu eniten yrityksen puutteesta tai haluttomuudessa nähdä eroja.

Uskonnot ovat käsittääkseni tyypillisesti paljon laaja-alaisempia kuin eläinoikeusliike tai feminismi. Fasismi, nationalismi ja sosialismi ovat lähempänä uskontoja ja tietyissä muodoissaan ne minusta ovatkin uskontoja. Käsittääkseni ainakin uskonnottomat usein jakavat mielipiteeni varsin usein, mikä antaakin viitettä uskontojen määrittelevästä piirteestä tai muutamasta sellaisesta. Selvempi vihje on jo suomen sana "uskonto".

Uskonnoissa on kyse uskonnollisesta uskosta. Etenkin kristinuskon eri versioissa tämä on ilmeistä erilaisten uskontunnustusten takia. Tyypillisesti, kuuluakseen johonkin uskontoon (jo tämä ilmaisu paljastaa ilmiön vahvasti sosiaalisen puolen), täytyy uskoa jotain. Lisäksi voi toki kuulua johonkin uskonnolliseen yhdyskuntaan, mutta se on toissijaista. Uskominen, yleensä varsin heikoin episteemisin perustein, tavallisesti myös varsin dogmaattisesti uskonopeista kiinni pitäminen, sekä ikävän usein fanaattisesti uskon puolustaminen ovat ilmiselvästi uskonnoille tyypillisiä piirteitä. Niitä voi sanoa ainakin uskonnollisuuden piirteiksi.

Silloin kun maallinen ideologia näyttää täyttävän edellä mainittuja uskonnoille tyypillisiä piirteitä, uskonnottomat ihmiset helposti nimittävät niitäkin uskonnoiksi. Perinteisesti uskontoihin liitetyt oppisisällöt, kuten jumalten tai muun yliluonnollisen olemassaolo ovat selvästi vähemmän tärkeitä uskontojen määrittelyssä, vaikkakin niiden perusteella voidaan tehdä erilaisia jaotteluja uskontojen kesken. Oleellista tässä kuitenkin on se, että uskonnottomat ihmiset yleensä pitävät juuri mainittua uskonnollisuutta ongelmana ja haluavat pysyä siitä kaukana.

Koska Portissa ei käsitellä uskontokritiikkiä, eikä uskonnottomuutta juuri lainkaan, tätä ilmeistä erotteluperustetta ei kirjasarjassa tuoda esiin. Tai ehkä kyse on siitä, että sen esiin tuominen johtaisi kriittiseen ajatteluun, johon ei sarjassa haluta johdattaa.

Sekulaarit humanistit, vapaa-ajattelijat ja muut kriittisen ajattelun kannattajat kuitenkin eroavat tyypillisesti perinteisistä uskonnoista ja myös maallisista, uskontoihin verrattavista ilmiöistä, kuten joistakin kommunismin muodoista, natsismista ja sen sellaisista juuri siinä, että he vastustavat tätä uskonnollisuutta. Asiaa lienee syytä entistä enemmän painottaa omissa julkaisuissamme. On kuitenkin ikävää, ettei lukion uskontokursseilla tällaista perusasiaa opi. Jos opintokokonaisuuden nimessä olisi sanan uskonto tilalla katsomus, asia voisi olla toisin. Sitten ehkä voitaisiin käsitellä tieteellistä skeptisismiäkin ja viimeistään sitä kautta aukenisi tämä kriittisen ajattelun keskeisyys uskonnottomassa ajattelussa.

Siitä, kuinka vähän kirjasarjassa käsitellään uskonnottomuutta, antanee parhaan käsityksen se, että lainaan tässä kaikki ne kirjasarjan kohdat, joissa käsitellään uskonnottomuutta. Niitä on vain viisi:

(1) - I, s. 68: "Teismin ja monismin ohella ateismi ja agnostismi ottavat kantaa jumaluuteen. Ateisti kiistää jumaluuden tai jumalallisen maailmanjärjestyksen olemassaolon ja uskoo vain empiiriseen eli kokemusperäiseen ja järjelliseen todellisuuteen. Agnostikko puolestaan ajattelee, ettei tuonpuoleisesta voi saada varmaa tietoa. Siksi hän ei ota kantaa jumaluuden olemassaoloon tai olemattomuuteen."

(2) - I, s. 69 (vahvennus alkuperäinen): "Uskonnollisten maailmankatsomusten ohella on myös muita maailmankatsomuksia, jotka ottavat kantaa yliluonnolliseen. Skientismi eli tiedeusko luottaa tieteen kykyyn ratkaista kaikki ongelmat. Siinä vain tieteellisesti todistettu on totta. Myös skeptikko suhtautuu epäilevästi yliluonnollisen ja järjelle käsittämättömän olemassaoloon. Skeptismissä epäillään kaikkea, koska varmaa tietoa ei voida saavuttaa ihmisen aistien rajallisuuden vuoksi. Humanismi tutkii elämää ja todellisuutta ihmisyyden ja ihmisarvon näkökulmasta. Kun humanisti pohtii elämänkysymyksiä, hän painottaa järkeä ja johdonmukaisuutta yliluonnollisten selitysten sijaan."

(3) - III, s. 178: "Sekulaarilla humanismilla (lat. saecularis, 'maallinen', 'maailmallinen') tarkoitetaan humanismin suuntausta, joka on uskonnoton. Sen mukaan moraali perustuu järkeen. Tieteellinen päättely, totuuden etsiminen ja kriittinen ajattelu ovat keskeisiä ihanteita. Sekulaarin humanismin mukaan ihmisellä on oikeus ja velvollisuus antaa itse merkitys elämälleen."

(4) - IV, s. 16 : "[Uskonnon 'seitsemän ulottuvuutta'] sopivat myös maallisten ideologioiden, kuten
sekulaarin humanismin ja marxismin tarkasteluun."

(5) - V, s. 208 - 209 (vahvennus alkuperäinen): "Ihmiset etsivät vastauksia perimmäisiin kysymyksiin, mutta kaikki eivät löydä niitä uskonnoista. Ratkaisuja etsitäänkin myös uskontojen ulkopuolelta, kuten tieteestä ja erilaisista ideologioista. 1500-luvulla syntyneen humanismin tavoitteena oli auttaa ihmistä kehittymään kohti parempaa ihmisyyttä kulttuurin ja taiteiden avulla. Sekulaarissa humanismissa luotetaan ihimsen mahdollisuuksiin kehittyä ja listä ihmiskunnan onnellisuutta ja hyvinvointia. Sekulaarin humanismin näkökulmasta uskontoon ja yliluonnolliseen liittyvät kysymykset ja kannanotot ovat merkityksettömiä, ja humanistit korostavat ihmisoikeuksien roolia keskeisenä eettisenä normistona.
"Luonnontieteiden ja teknologian kehittyminen on saanut monet uskomaan, että tiede ja teknologia pystyvät jonain päivänä ratkaisemaan elämän merkitykseen liittyvät arvoitukset. Tätä kutsutaan tieteisuskoksi. Siihen liittyy yleensä maallistunut maailmankatsomus, agnostismi tai ateismi. 2000-luvun ateistista uskontokritiikkiä kutsutaan uusateismiksi. Tyypillistä sille on uskonnon mielekkyyden kyseenalaistaminen. Vapaa-ajattelijain Liitto pyrkii edistämään uskonnotonta ja tieteellistä maailmankatsomusta. Liitto on myös kritisoinut aktiivisesti luterilaisen kirkon yhteiskunnallista erityisasemaa. Liitto koostuu noin 30 jäsenjärjestöstä, joista vanhin, Kotkan vapaa-ajattelijat, on perustettu vuonna 1930."

Siinä ne kaikki olivat; tämän enempää uskonnottomuutta ei Portissa käsitellä. Heti ensimmäinen lainaus esittelee agnostismin ja ateismin määritelmät niin kuin kirkon edustajat tai muut uskonnolliset tahot ovat ne halunneet yleensä esittää, eli propagandistisesti. Ei ole vaikea selvittää, kuinka ateistit ja agnostikot itse nämä käsitteet määrittelevät. On ihmeellistä, että vielä nykyään oppikirjassa voidaan esittää määrittelyt tällä tavalla. Jos ET-kirjoissa vastaavasti esitettäisiin uskonnollisista käsityksistä yhtä pahasti vääristelvät määritelmät, nostettaisiin asiasta varmasti pian meteli.

On hyvä, että oppikirjassa sentään mainitaan sekulaari humanismi, mutta kovin vähälle huomiolle se silti jää. Kyseessä on kuitenkin luultavasti suurin katsomuksellinen vähemmistöryhmä maailmanlaajuisesti - arvaukseni on lähes 10 % kaikista ihmisistä. Ongelmana tällä ryhmällä on lähinnä se, että suurin osa sen jäsenistä ei tiedä tähän ryhmään kuuluvansa.

Sarjassa uskonnollisuus esitellään liiankin vahvasti ihmistä määrittelevänä piirteenä, eikä tuoda ollenkaan esiin sitä tosiasiaa, että monet ihmiset elävät myös ilman mitään syvällisesti ajateltua maailmankatsomusta. Myös tällaisia ihmisiä on, vaikka oletankin suurimman osan uskonnottomista olevan keskimääräistä ajattelevampia ja siksi sekulaareja humanisteja. Jotkut voivat toki myös määritellä itsensä jonkin muun uskonnottoman maailmankatsomuksen kannattajiksi.

Tässä vielä joitakin huomioni herättäneitä kohtia Portin ensimmäisestä osasta, sekä kommenttejani niihin:

- I, s. 18: "Vaikka pyhän kokeminen ylittää rationaalisuuden eli arkijärjen rajat, se ei kuitenkaan ole järjenvastaista. Samankaltaisia tuntemuksia voi kokea luonnossa tai taideteosten äärellä."

En ole varma, voiko näitä kokemuksia nimittää samalla sanalla. En voi sanoa koskaan kokeneeni mitään pyhää, vaikka olenkin saanut voimakkaita kokemuksia taiteista ja luonnosta. Englanniksi jotkut tieteilijät ovat käyttäneet ainakin sanaa "awe" kuvatessaan tieteellisten (vaikkapa kosmologisten) havaintojen itsessään aiheuttamia tuntemuksia. En ole myöskään vakuuttunut, ettei (uskonnollinen) pyhän kokemus olisi ristiriidassa järjen kanssa. Uskonnollisille ajatuksille ainakin on tyypillistä erilaisten kategoriavirheiden tekeminen, mikä näkyy vaikkapa ajatuksessa ruumiittomasta hengestä. Näitä ei ilmennyt omissani tai viittaamissani tieteilijöiden kokemuksissa.

- I, s. 34 taulukossa "Uskonnot syntyajan mukaan" on merkitty vuosi 0.

- I, s. 38: "Uskonnollisella kokemuksella tarkoitetaan ihmisen kokonaisvaltaista tapaa suhtautua yliluonnolliseen ja yhteisön vaalimiin pyhiin asioihin."

Tämä on outo määritelmä. Itse varaisin uskonnollisen kokemuksen jollekin varsin selvästi spesifimmille kokemuksille, kuten "unio mystica" - vai onko tämä "mystinen kokemus" sitten eri asia?

- Kulteista Portin osa I kertoo aika vähän (I, s. 83 ja 86 - 87), mutta onneksi sentään jotain. Tosin käytetty määritelmä on outo; esim. Heaven's Gate määriteltäisiin kirjan mukaan kai lahkoksi, mikä ei tunnu ollenkaan oikealta. Yleensä sen ja kirjassakin kuvatun Jonestownin Kansantemppelin yhteydessä puhutaan "kuoleman kulteista".

- I, s. 166: "Länsimainen lainsäädäntö perustuu kymmenen käskyn käsityksiin oikeasta ja väärästä sekä kristillisiin opetuksiin tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta, totuudesta ja väkivallattomuudesta. Uuden testamentin korostama rehellisyyden vaatimus näkyy esimerkiksi todistajanvalakäytännössä."

On käsittämätöntä, että tällaisia väitteitä voidaan esittää oppikirjassa. Ikäänkuin lakitraditiomme ei olisi kristinuskoa vanhempi. Sitä paitsi kristinusko käsityksineen toisen posken kääntämisestä ja vihollisen rakastamisesta on epäinhimillisyydessään aika kaukana rikoslaistamme, vaikka lainsäänsäädännössämme onkin varsin lempeät rangaistukset. Rehellisyyttä vaaditaan kaikissa kulttuureissa. Tasa-arvon ajatus (on kyse sitten sukupuolten, seksuaalisen suuntautumisen tai kansalaisten keskinäisestä tasa-arvosta) ei suinkaan ole kristinuskosta peräisin (eikä sitä ainakaan Kymmenessä käskyssä mainita). Uskonnon ja valtion erillään pitämistä voisi Jeesuksen opetuksilla perustella, mutta miksei tätä EU:nkin hyväksymää periaatetta mainita kirjassa? Miksei Valistuksen merkitystä lainsäädäntöömme mainita ollenkaan?

Portti II - kristinuskon historia

2. painos, Otava, 2010 (2008).

Portin osassa II käsitellään vain kirkon historiaa. Kirjan alussa todetaan, että "ymmärtääksemme kulttuuria, meidän tulee ymmärtää uskontoa ja ymmärtääksemme nyykyisyyttä, meidän tulee ymmärtää menneisyyttä". Tämä väite on helppo hyväksyä, mutta on vaikea ymmärtää kirjan (ja OPSin mukaisen kurssin "2. Kirkko, kulttuuri ja yhteiskunta") sisällön rajoittuneisuutta tämän väitteen valossa. Nimittäin edes sitä, mistä kristillinen oppi on peräisin, ei kirjassa käsitellä - puhumattakaan uskontojen historiasta laajemmin. Tämä olisikin aihepiiri, jonka pitäisi yleissivistykseen kuulua. Kirkon historian kohtalaisen tarkan läpikäymisen tarpeellisuus vaatii paremman perustelun.

Kirjan alussa on lyhyt (12 s.) osio kristinuskosta nyt. Siinä voitaisiin mainita esimerkiksi nykyajan noitavainoista Afrikassa, mutta eipä tietenkään mainita. Pääosa kirjasta jakautuu osiin Antiikki ja keskiaika (90 s.) ja Uusi aika ja uusin aika (108 s.).

Alun luvussa "Uskonnon ja valtion suhde" tehdään seuraavia määrittelyjä (II, s. 14 - 15):

Puolueeton suhtautuminen tarkoittaa sitä, että kaikkia uskontoja kohdellaan samalla tavalla ja kaikilla on yhtäläiset toimintamahdollisuudet. Silloin uskonnollinen vakaumus ei vaikuta ihmisen kansalaisoikeuksiin eikä -velvollisuuksiin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Ranskassa valtio ei virallisesti tue mitään uskontoa.

Protestanttisten maiden tapaa järjestää uskonnon ja valtion suhde on perinteisesti kutsuttu valtionkirkkomalliksi. Tällöin valtion päämies johtaa myös kirkkoa, ja kirkolla on tunnustettu asema yhteiskunnallisena instituutiona. Puhdasta valtionkirkkomallia ei Euroopassa enää ole, mutta pohjoismaisia malleja voidaan pitää sen muunnelmina. [...] Suomen evankelis-luterilaista ja ortodoksista kirkkoa kutsutaan kansankirkoiksi. Yleensä kansankirkolla tarkoitetaan kirkkoa, johon enemmistö kansalaisista kuuluu.

Puolueettomuudella tarkoitettaneen Yhdysvalloissa ja Ranskassa kylläkin sitä, että uskonnolliset yhteisöt eivät ole erityisasemassa myöskään suhteessa muihin yhteisöihin. Sekulaarisuusperiaateestahan tässä on kyse. Sitä vain ei jostain syystä kirjassa sanota.

Vaikka pohjoismaissa valtion päämies ei johdakaan enää kirkkoa, on kirkoilla kuitenkin tunnustettu asema yhteiskunnallisena instituutiona. Se, että kirkon piirissä ei enää haluta käyttää termiä valtionkirkko, johtunee lähinnä siitä, että se olisi retorisesti huono valinta. Useimmat ihmiset nimittäin ymmärtäisivät heti vastustaa sellaista. Sen sijaan puhe kansankirkosta on retorisesti parempi, koska se hämää kuulijaa. Nyt Suomen evankelis-luterilaisella kirkolla on tavallaan valtaa jopa eduskunnan yli, joten Vapaa-ajattelijat eivät ainakaan suostu hyväksymään ja omaksumaan kirkon retoriikkaa, vaan sanovat kirkkoa edelleen valtionkirkoksi. Sanaa vaihtamalla ei todellisuus toiseksi muutu - sanoilla temppuilu kirkon tavalla on vain tuomittavaa propagandaa.

Tässä vielä muutama lyhyt kommentti joihinkin silmääni pistäneisiin kohtiin:

- II, s. 70 väitetään mietelausetta memento mori keskiaikaiseksi, vaikka sitä käytettiin jo antiikin Roomassa. Saman sivun lause "keskimääräinen elinikä oli vain 30 - 40 vuotta" on ilman selitystä ehkä harhaanjohtava (kyseessä on keskiarvo; kun lapsia kuolee paljon, elävänä selviävät voivat tavallisestikin elää vanhoiksi).

- II, s. 94 on lipsahtanut maininta pyhimysten palvonnasta keskiajalla. Katolilaiset varmaankin haluaisivat korjata, että kyse on kunnioituksesta, ei palvonnasta.

- II, s. 126 on jopa kahdesti kirjoitettu väärin nimi "Anne Boyleyn" (ilman viimeistä n-kirjainta).

- II. s. 156 - 159 kerrotaan Valistuksesta mainitsematta vapaa-ajattelua tai humanismia! Aika kummallinen puute.

- II, s. 176 mainitaan, kuinka Toisen maailmansodan aikana "kristilliset järjestöt auttoivat haavoittuneita ja sotavankeja" mainitsematta uskontoihin sitoutumatonta Punaista ristiä. Noista kristillisistä järjestöistä en ole edes kuullut, mutta tästä yhdestä on sentään kasvanut yksi tärkeimmistä avustusjärjestöistä maailmassa, joten luulisi että se voitaisiin tässä yhteydessä mainita.

Portti III - etiikka

2.-3. painos, Otava, 2012 (2010).

Portin kolmas osa alkaa lyhyellä (8 s.) johdannolla, jossa käytetään turismia esimerkkinä tutusta ilmiöstä, johon liittyy useita eettisiä kysymyksiä. Loppu kirja jakautuu etiikin perusteita koskevaan  alkuosaan (58 s.) ja erilaisia eettisiä kysymyksiä käsittelevään osaan, joka viekin suurimman osan (137 s.) kirjasta.

Minulla ei ole tästä kirjasta paljonkaan sanottavaa tässä vaiheessa. Kyseessä on tietenkin aloittelijoille suunnattu johdantoteos uskonnollisten ihmisten etiikan pohdintoihin. Uskonnottomiin käsityksiin kirjassa ei juurikaan puututa. Tätä voi tietysti perustella sillä, että filosofista etiikkaa varten on oma kurssinsa lukiossa (tietenkin vain osa lukiolaisista suorittaa kyseisen filosofian kurssin).

Tässä vielä muutama huomio teoksesta:

- III, s. 166 esitellään "kiinalainen lääketiede" (ei esim. "lääkintä" tms.) ns. neutraalisti, eli kritiikittömästi.

- III, s. 168 esitellään tiedettä aika heikosti. Mm. jaetaan tieteet vain luonnontieteisiin ja ihmistieteisiin, jättäen formaalit tieteet mainitsematta. Ylipäätään tieteen määrittely jätetään epämääräiseksi. Aiheelle on kyllä filosofiassa oma kurssinsa, mutta olisi tämän kohdan silti voinut tehdä vähän paremmin.

- III, s. 177 sisältää tämän oudon virkkeen: "Kristillisissä kirkoissa kloonaaminen on nähty yrityksenä kumota jumalallinen suunnitelma: Jumalan luomalla ihmisellä ei ole oikeutta asettua luojan asemaan ja päättää elämästä ja kuolemasta."

Epäilemättä kristityt voivat argumentoida näin huonosti, mutta toki asiaa olisi sitten voinut kommentoida. On nimittäin vaikea nähdä, kuinka päättäminen elämästä ja kuolemasta liittyy kloonaamiseen.

IV - maailmanuskonnot

1. painos, Otava, 2011.

Portin neljäs osa alkaa hyvänkokoisella (36 s.) johdannolla uskontoihin kulttuurisena ilmiönä. Loput 184 sivua kirjasta onkin omistettu erilaisten ei-kristillisten uskontojen kuvaamiseen (kristinuskoahan käsitellään laajasti muissa Portin osissa, joten sen käsittely tässä kirjassa olisi turhaa toistoa). Tässä näkyykin heti kirjan suurin puute, joka vaivaa koko kirjasarjaa: tekijät ovat ottaneet tehtävänsä tehdä oppikirjoja uskonnoista aivan liian kirjaimellisesti, ja ilmeisesti tästä syystä jättäneet uskonnottomuuden lähes kokonaan pois. Kun nyt ilmeisesti jo yli 10 % kaikista ihmisistä on uskonnottomia ja etenkin uskontokuntiin kuulumattomia on valtavasti, on varsin harhaanjohtavaa keskittyä vain uskontoihin - pitäisi kertoa kaikenlaisista (yös uskonnottomista) katsomuksista ja myös niistä uskonnottomista, jotka elävät ilman minkäänlaista pohdittua katsomusta. Esimerkiksi Japanin shintolaisuuteen on käytetty lähes 20 sivua, vaikka sillä ei varmasti ole läheskään niin paljon kannattajia kuin vaikkapa sekulaarilla humanismilla. Tarkoituksella tai tarkoittamattaan tällainen kirja maailmanuskonnoista luo mielikuvan maailmasta, jossa kaikki ihmiset ovat jonkun uskonnon kannattajia. Tätä vaikutelmaa ei estä sekulaarin humanismin ja marxismin lyhyt maininta kirjan alussa (s. 16).

Tällaisessa vaiheessa ja näin uudessa kirjassa on täysin anteeksiantamatonta käyttää agnostismin ja ateismin harhaanjohtavia määrittelyjä, kuten sivulla 22 tehdään (kuten myös osassa I, s. 68). Internetaikana ei ole vaikea selvittää, mitä agnostikot ja ateistit oikeasti ajattelevat. Omituinen on myös sivun 23 virke, jonka mukaan "skientismissä uskotaan, että vain tieteellisesti todistettu on totta ja kaikki yliluonnolliset asiat pystytään selittämään järjellisesti, kunhan tiede kehittyy".

Lukuunottamatta sarjalle (tai uskonnon oppikirjoille ylipäätään) tyypillistä kritiikittömyyttä, kirja on muilta osilta mielenkiintoinen ja hyödyllistä luettavaa eri uskontoja heikosti tunteville. Kuvattuja uskontoja paremmin tuntevat epäilemättä kyllä löytäisivät kirjasta enemmän huomautettavaa, mutta sama pätee kaikkiin yleisesityksiin.

V - suomalainen uskonnollisuus

1. painos, Otava, 2012.

Portin viides ja viimeinen osa käsittelee "suomalaista" uskonnollisuutta esihistorialliselta ajalta nykyaikaan. Nykyaikaan on käytetty hieman enemmän tilaa (112 s.) kuin menneisyydelle (96 s.), mikä lienee ymmärrettävä painotus, sillä kristinuskon historiaa on käsitelty jo aiemmin osassa II, eikä Suomen historiasta niin kovin paljon sanottavaa etenkään uskonnon osalta ole ennenkuin myöhäiskeskiajalta lähtien. Historian ja esihistorian osalta kirja vaikuttaa asialliselta. Nykyajan käsittelyssä painottuu (evankelis)-luterilaisen kirkon toiminta enemmän kuin muiden uskontojen. Kirjan lopussa on jopa lyhyt (8 s.) luku "Esoteerinen perinne ja modernit liikkeet", jonka sisään kahteen sivuun on upotettu luku maallisista ideologioista, joka sisältääkin suurimman osan kaikesta siitä, mitä koko sarjassa uskonnottomista sanotaan. Esimerkiksi Islamista kirjassa on 10 sivua ja Suomen juutalaisista 8 sivua. Uskonnottomia on maassamme kuitenkin valtavasti enemmän kuin minkään vähemmistöuskonnon edustajia. Sivumäärät eivät ole siis ollenkaan suhteessa katsomusten edustajien määriin. Jos otetaan huomioon vaikkapa katsomusten eri ajattelutapojen kulttuurinen merkitys, suhde on vieläkin vääristyneempi: Islamin merkitys on varmasti varsin vähäinen suomalaisen kulttuurin kannalta, kun taas uskonnoton filosofinen ajattelu on varmasti vaikuttanut kulttuuriimme varsin syvästi.

Tässä vielä joitakin kommentteja joihinkin teoksen kohtiin:

- V, s.24 lainataan "pohjoiskarjalaista loitsua", jossa sanotaan mm. "Ukko taivaan Jumala [sic] [...] pilvi lännestä lähätä [sic], tule vettä vihmomaan [...]". Minusta tämä on selvä rukous, vaikkakin jumala pitäisi kirjoittaa pienellä. Miksi sitä sanotaan loitsuksi? Olisiko siksi, että se on pakanallinen? Tämä osoittaisi vinoumaa esityksessä. Ei kirjassa puhuta "Isä meidän -loitsusta" kuitenkaan.

- V, s. 114: "Sellaiset parit, joilla ei ole oikeutta kirkolliseen vihkimiseen virallistavat liittonsa maistraatissa. Pappi voi tällöin antaa heidän liitolleen kirkollisen siunauksen."

Näin sanotaan luvussa, jossa puhutaan kirkollisista toimituksista, mutta voisi kyllä odottaa - etenkin kun kirjassa ei muuallakaan juuri uskonnottomista puhuta - että tässä yhteydessä otettaisiin kirjassa huomioon myös ei-kristilliset ja uskonnottomat. Irralleen otettuna tuo virke on erityisen törkeän näköinen, sillä se näyttää antavat sellaisen käsityksen, että kaikki avioliittoon tai rekisteröityyn parisuhteeseen ryhtyvät haluavat liitolleen kirkolisen siunauksen.

- V, s. 135 on kyseenalainen sarjakuva. Siinä ensimmäinen hahmo sanoo, "Minun lastani ei kastettu, koska hän saa päättää siitä aikuisena." Toinen: "Minun lapsiani ei rokotettu samasta syystä." Kolmas: "Enkä minä opettanut lapsiani uimaan." Viimeinen: "Minä en hankkinut lapsia, koska he eivät voineet päättää syntymästään."

Sarjakuvaa ei kommentoida kuvatekstillä tai tekstissä mitenkään. Se kuitenkin antaa ymmärtää, että kaikki mainitut asiat ovat yhtä typeriä (ainakin toinen ja kolmas ovat ilmiselvästi idioottimaisia kommentteja; viimeisen ajatusta melkeinpä kannatan). Kaksi väitteistä kuitenkin asettaa lapsen (ja jossain määrin muutkin) vaaraan ja tekoina melkeinpä sellaisia, että syyte heitteellejätöstä olisi paikallaan. Ensimmäinen on kuitenkin varsin erilainen. Sen rinnastaminen epäeettiseen toimintaan on selvästi propagandistinen ratkaisu.

- V, s. 189: "Juutalaisuus periytyy matrilineaarisesti eli juutalaisen opin mukaan juutalaisen äidin lapset ovat juutalaisia." Kyseessä voi olla kirjoitusvirhe. Siinä pitäisi lukea "matrilineaalinen" (kyse ei ole suoraviivaisuudesta, vaan periytymisestä).

- V, s. 217 mainitaan kiitettävästi, että suurin osa Suomeen tulevista maahanmuuttajista on kristittyjä. Tai ehkä he ovat sitä vain nimellisesti, mutta kuitenkin. Tämä ainakin korjaa sitä median luomaa ja liian monen omaksumaa, vääristynyttä käsitystä, että maahanmuuttajat olisivat pääasiassa muslimeja. Olisi ollut kuitenkin vielä parempi, jos kirjoittajat olisivat oivaltaneet mainita, että monet maahanmuuttajat eivät taustastaan huolimatta ole uskonnollisia, vaan etenkin niin sanotuista islamilaisista maista tulee sellaisia maahanmuuttajia, jotka ovat nimenomaan paenneet uskonnollista sortoa, koska he ovat uskonnottomia, jopa eksplisiittisesti ateisteja.

V, s. 218: "Yhtenä ratkaisuna monikulttuurisuuteen on nähty se, että uskonto rajataan tiukasti yksityisyyden piiriin, ja uskonnolliset symbolit ja tavat poistetaan julkisista yhteyksistä. Tällaista pyrkimystä perustellaan usein suvaitsevaisuudella, sillä ajatuksena on minimoida mahdollisuus, että joku pahoittaa mielensä. Tällä perusteella on vastustettu esimerkiksi Suvivirren laulamista koulujen kevätjuhlassa ja muslimityttöjen oikeutta käyttää huntua koulussa. Vastakkaisen näkökannan mukaan suvaitsevaisuus ei edellytä, että julkiset tilat ja tapahtumat tulisi olla uskonnollisesti neutraaleja [sic]. Pyrkimys uskontovapaaseen tilaan nähdään pikemminkin ihmisten välistä vuorovaikutusta ja kulttuuria köyhdyttävänä."

Tässä kohdassa yhdistetään ehkä tarkoitushakuisesti aivan eri asiat: (1) yksilön käyttämät uskonnollisuuden merkit yms. ja (2) julkiset tilat ja uskonnonharjoitus julkisen vallan toimesta. Ylipäätään asian esittäminen kahden polariteetin kautta on kyseenalaista. Lisäksi tässä on käytetty aika tökeröä olkinukkeargumenttia: Tuskin juuri kukaan on esittänyt Suomessa pyrkimystä uskontovapaaseen tilaan, jossa kaikki yksityishenkilöiden käyttämät tai vaikkapa uskonnollisiin rakennuksiin kuuluvat uskontojen merkit poistettaisiin. Sen sijaan on vaadittu jo kauan, että julkinen valta lopettaisi uskontojen suosimisen ja etenkin uskonnonharjoituksen ja siihen ohjaamisen tai jopa pakottamisen. Mielenkiintoisesti kirjoittajat ovat päättäneet jättää tällaiset asiat mainitsematta. Vapaa-ajattelijoiden yhteiskunta- ja uskontokritiikki on näin ohitettu ja marginalisoitu.

Yhteenveto

Vaikka Portti onkin kohtalaisen neutraalisti kirjoitettu, eikä sen uskonnollinen asenteellisuus ja vinoutuneisuus ole niin ilmeistä kuin alakoulun uskonnonkirjoissa, yllätyin silti siitä määrästä kritiikkiä, jota minun on sarjaan kohdistettava. Uskonnottomuuden sivuuttaminen siitä huolimatta, että sen edustajat muodostavatkin nykyään suurimman katsomuksellisen vähemmistön kaikissa maissa on vakavin puute kirjasarjassa, jonka pitäisi toimia katsomusopetuksen oppikirjana. Tämä johtunee pitkälti siitä, ettei ole nähty oppiaineen nimeä pidemmälle. Jos oppiaineen nimessä olisi sanan uskonto tilalla katsomus, sitten ehkä voitaisiin käsitellä tieteellistä skeptisismiäkin ja viimeistään sitä kautta aukenisi tämä kriittisen ajattelun keskeisyys uskonnottomassa ajattelussa. Nyt kriittinen ajattelu loistaa teoksessa poissaolollaan.

Mielestäni aate- ja oppihistoria tai laaja kulttuurihistoria tarjoaisi uskontoa paljon paremman yleissivistyksen lukion oppiaineena. Eettisyyden, suvaitsevaisuuden ja kriittisen ajattelun oppimikseksi elämänkatsomustieto olisi kaikille hyvä aine ja se pitäisikin saada kaikille edes valinnaiseksi mahdollisimman pian.

Opettajankoulutus (Opeksi V)

Huomasin äsken (2013-12-25-22-55) seuraavan tekstin alun jääneen joskus keskeneräisenä julkaisematta blogissani. Saatoin julkaista sen opettajankoulutuksen yhteydessä käytetyssä WordPress -blogissani, mutta sitä ei enää ole ja koska tämä nyt kerran löytyi, niin julkaistaan nyt sitten täällä:


Yritän saada ajatuksiani lähitulevaisuudessa päättyvästä koulutuksesta hieman kasaan tähän kirjoitukseeni.

Kun koulutuksen alussa tutkin opetussuunnitelmaa, se näytti aika hurjalta. Epäilin mahdollisuuksiani saada suoritettua opettajankoulutus yhdessä lukuvuodessa. Halusin silti valita hieman enemmän opiskeltavaa kuin minimivaatimus olisi ollut – osin ihan vain siksi, että halusin “varmuuden vuoksi” saada kokonaismerkinnän kasvatustieteen aineopinnoista, kun kerran siihen oli mahdollisuus. Eihän sitä tiedä, jos vaikka jatkan alan opiskelua myöhemmin.

Nyt lähes kaikki kurssit on jo suoritettu. Enää joitain Opeksin lyhyitä erikoiskursseja on jäljellä, kuten animaatiopaja (joka kuulostaa mielenkiintoiselta). Välillä oli vähän rankkaa ja aikataulu kireällä, eikä tuntunut paljon jäävän aikaa yksityiselämälle.

Kasvatustieteen opinnot, erityisesti metodikurssi (KASOP5) ja Johdatus mediakasvatukseen olivat mielenkiintoisempia kuin osasin odottaa. Opetusharjoittelut ja niihin liittyvä didaktiikan opetus ja käytännön ohjeet Normaalikoulun ohjaavalta opettajalta olivat erittäin hyödyllisiä: nyt tunnen voivani opettaa ja erityisesti valmistautua tuntien ja kurssien pitämiseen aivan toisin kuin ennen koulutusta (jolloin tein joitakin lyhyitä sijaisuuksia eri kouluissa).

Opeksilaisille annettu äänenkäytön koulutus oli todella hyvää ja täytyykin alkaa käydä siihen liittyviä muistiinpanoja uudestaan läpi, koska isojen luokkien kanssa äänenkäyttö näyttää olevan varsin merkittävä asia. Olen tottunut puhumaan aika hiljaa, joten nyt täytyy totutella puhumaan kovempaa.

Jään odottelemaan viimeisiä koulutuksia, mutta koska tämä kirjoitus jäänee viimeiseksi tässä blogissa,  toivotan mahdollisille lukijoilleni miellyttävää kevättä!


P.S. - Tuollainen oli siis tämä aiemmin täällä julkaisematta jäänyt raapaisuni. Tämän blogin viimeiseksi se ei kylläkään jää, ellei jotain varsin yllättävää ja ikävää tapahdu.

Kouluperinteistä ja lapsilähtöisestä kasvatuksesta

Vesa-Matti Saarakkala, "kansanedustaja (ps.) Kurikasta" kirjoitti Ilkassa, että "Jouluperinteistä on pidettävä kiinni". Kyseessä on juuri sellainen propaganda, jota on tuskallista edes lukea, mutta kommentoin tässä silti muutamaa lainaamaani kohtaa.


"[...] suomalaisten lasten oikeus nauttia jouluna perinteisistä traditioista kouluissaan on tullut viime vuosina uhatuksi."
"Monimuotoisista kulttuurisista aineksista sekä kaikista kulttuurikristillisistä perinteistä riisutut joulujuhlat pahimmassa tapauksessa hämmentävät lasta ja voivat vaikuttaa kielteisesti hänen viihtyvyyteen oppilaitoksessaan."

Ikäänkuin lapset nauttisivat erityisesti uskonnollisista tai muistakaan traditioista! Kokemukseni mukaan ne uskonnolliset asiat lähinnä herättivät myötähäpeää noloudellaan tai olivat ahdistavia. On joka tapauksessa naurettavaa väittää, että niiden poistaminen olisi hämmentävää tai vaikuttaisi kielteisesti kouluviihtyvyyteen. Katsomuksellisesti neutraaleihin juhliin voisivat kaikki osallistua, mikä lienee edellytys yhteisöllisyyden kehittämiselle. Koululaiset voisivat pitää hauskat, itse suunnittelemansa juhlat, mikä voisi lisätä viihtyvyyttä. Uskontoa ei yleensä yhdistetä etenkään Suomessa hauskuuteen, hyvästä syystä.

Kaikki traditiot ovat aikuisia - eivät lapsia - varten. Vasta aikuisille ne muodostuvat perinteiksi ja joillekin heistä menneisyyden kuviteltujen kulta-aikojen muistelun aiheiksi. Ehkä jotkut heistä niistä "nauttivatkin". Luultavasti tärkein syy traditioihin on kuitenkin vain luovuuden vähyys. Opettajilla ei ole aikaa suunnitella juhlia, joten vanhan toistaminen on helppo ratkaisu. Innovatiivisuutta on peräänkuulutettu vimevuosina kovasti, mutta ilmeisesti edes kaikki kansanedustajat eivät ymmärrä, että se on perinteen vastakohta. Miksei anneta lasten suunnitella omia juhliaan? Voisi olla lapsille varsin hyödyllistä ja luovuutta kehittävää ja pääsevät opettajatkin hieman vähemmällä tai saavat ainakin vaihtelua.


"Erityisesti tiettyjä vähemmistöuskontoja tunnustavien yksilöiden määrän kasvu peruskouluissa sekä radikaalien vapaa-ajattelijoiden painostus ovat saaneet jotkut koulut lopettamaan kokonaan joulujuhlien järjestämisen."

On siis "radikaalia" vaatia eettisyyttä ja vaikkapa kaikkien perustuslaissa määrätyn yhdenvertaisuuden toteutumista. Jotkut ihmiset eivät ilmeisesti sellaisista välitä, vaan haluavat alistaa kaikkia muita parhaansa mukaan oman uskontonsa nimissä. Ihan niin kuin heidän uskontonsa opettaakin. Vai mitä se opettaakaan? Ainakin, että "hedelmistään puu tunnetaan". Onko ihme, jos tällaista pahuutta vastenmielisenä pitävät ihmiset eroavat kirkosta joukoittain, etenkin näin joulun alla?

Kukaan ei kiellä kristittyjä tai muita katsomuksellisia ryhmiä järjestämästä omia juhliaan. Koulujen ei kuitenkaan tarvitse, eikä kuulu, järjestää millekään uskonnolliselle ryhmälle tilaisuuksia uskonnonharjoitukseen. Eikä etenkään kuulu pakottaa ketään - myöskään uskontokunnan jäseniä - osallistumaan uskonnonharjoitukseen. Koulu olkoon katsomuksellisesti neutraali ja antakoon koululaisten itse suunnitella ja toteuttaa juhlansa - ei kai niitä koulun juhlia aikuisia varten järjestetä? Tämä olisi lapsilähtöistä kasvatusta, mitä kai nykyään kasvattajille yritetään opettaa.

Yhdenvertainen Suomi - kansalaisaloite uskonnollisen ja vakaumuksellisen yhdenvertaisuuden puolesta löytyy osoitteesta yhdenvertainensuomi.fi. Jos olet kanssani samoilla linjoilla, suosittelen siihen perehtymistä.

Vinoumia uskonnon oppikirjan sisällössä

Noviisi 7-9, Otavan Kirjapaino Oy, 2012.

Ensivaikutelma

Saadessani tämän oppikirjan käsiini, ensimmäinen mielikuvani oli hyvin positiivinen: yksi kovakantinen kirja, joka on tarkoitettu kattamaan koko yläkoulun uskonnon opetuksen tarpeet. Painotyö vaikuttaa laadukkaalta ja kirjan voi odottaa säilyvän hyvin kouluajan jälkeenkin. Tämä ei myöskään ole vain kolme kirjaa yksissä kansissa, kuten voisi odottaa, vaan yksi ainoa kirja, joiden käsittelyjärjestyksen opettaja voi valita mielensä mukaan. Sisältö on jaettu kymmeneen päälukuun:
- Johdanto
- Aasian uskonnot
- Välimeren uskonnot
- Kirkon historia ja kehitys
- Uskonto Suomessa
- Kristinusko nykyään
- Hyvä elämä
- Näkökulmia etiikkaan
- Kristinusko ja etiikka
- Eettiset valinnat

Uskonnottomuutta ei käsitellä

Jo tässä vaiheessa paljastuu vakava puute kirjan sisällössä: oppiaineen nimen mukaisesti kirjassa on keskitytty uskontoihin. Uskonnottomat katsomukset jäävät täysin kirjan ulkopuolelle. Aasian uskontojen yhteydessä käsitellään kyllä myös tavallaan jumalattomia uskontoja, mutta esimerkiksi taolaisuuteen ja konfutselaisuuteen verrattava dogmaattinen kommunismi ei esiinny kirjassa kertaakaan. Myöskään New Age -liikkeestä tai okkultimista ei kerrota, vaikka ne ovatkin kasvattaneet suosiotaan internetin avulla. Edes vaarallisia "kuoleman kultteja" ei ole mainittu kirjassa, vaikka niihin selvästi hurahtaa paljon nuoria vuosittain ja aina silloin tällöin hurahtamisen seurauksena on omaisuuden menetyksen lisäksi myös elämän menetys.

Jo 21 % suomalaisista on uskontokuntiin kuulumattomia. Luulisi, että katsomusaineen opetuksessa jo viimein ymmärrettäisiin ottaa tämä huomioon. Eri arvioiden mukaan selvästi yli 10 % maailman kaikista ihmisistä on uskonnottomia (tämän oppikirjan mukaan 15 % on uskontokuntiin kuulumattomia). Ekplisiittisesti ateistejakin lienee yllättävän suuri osa näistä, mutta on myös valtavan paljon ihmisiä, joita uskonto ei vain liikuta eikä kiinnosta. Suomessa kuitenkin katsomusopetusta tarjotaan kaikille koululaisille. On selvää, että monet uskonnon opetukseen joutuvat ovat tosiasiassa uskonnottomia ja niinpä jo heidän takiaan uskontotunneilla pitäisi käsitellä myös uskonnottomuutta. Toki myös uskonnollisten olisi syytä kuulla uskonnottomista muutakin kuin kiihkouskovaisten valheellista propagandaa. Niinpä uskonnon opetuksessa pitäisi kertoa paitsi erilaisista suurista uskonnoista, myös ainakin sekulaarista humanismista. Tähän Noviisi 7-9 ei kuitenkaan anna minkäänlaisia eväitä. Itse asiassa kirjan johdanto aloitetaan väitteellä, jonka mukaan "Ihminen on uskonnollinen olento". Kirjassa kyllä myöhemmin mainitaan uskonnottomiakin olevan olemassa, mutta jo alusta alkaen on ilmeistä, millä tavalla vinoutunutta sen sisältö on. Aivan kirjan lopussa puhutaan uskontojen kohtaamisesta, mutta ei halaistua sanaa uskonnottomien kohtaamisesta, sekularisaatiosta ja tunnustuksettomuuden vaatimuksesta tai monikulttuurisen yhteiskunnan uskontoihin liittyvistä ongelmista, kuten maallistuneeseen Eurooppaan muuttaneiden muslimien sopeutumisongelmista. Näiden kysymysten käsittely voisi antaa tilaisuuden myös syvempään etiikkaan perehtymiseen, joka nyt jää varsin heppoiseksi.

Jeesuksen historiallisuus

Näiden vähäisempien ongelmakohtien jälkeen onkin aika esitellä yksi kirjan pahimmista virheistä. Jeesuksen historiallisuus opetetaan oppikirjassa kiistattomana totuutena, eikä hänestä kertovien lähteiden ongelmallisuutta juuri ollenkaan paljasteta:
s. 72: "Jeesus Nasaretilainen eli Palestiinassa 2 000 vuotta sitten."
s. 73: "Roomalaiset sotilaat teloittivat Jeesuksen Jerusalemissa noin vuonna 30 jKr."
s. 77: "Tärkeimmät Jeesuksesta kertovat historialliset lähteet ovat Uuden testamentin evankeliumit ja Paavalin kirjeet. Jeesuksesta on myös mainintoja muutamissa ensimmäisen vuosisadan historiankirjoissa. Niistä tärkeimmät ovat roomalaisten historioitsijoiden Tacituksen ja Suetoniuksen sekä juutalaisen historioitsijan Flavius Josefuksen kirjoittamat."
s. 79: "Pelkästään Raamatun ulkopuolisten läheiden perusteella voidaan jo pitää varmana, että Kristukseksi kutsuttu Jeesus on todellinen historian henkilö."
s. 79: "Uuden testamentin kirjat kirjoittettiin noin vuosina 50-150 jKr. Teoksen vanhimmat osat ovat Paavalin kirjoittamat kirjeet. Paavali kirjoitti ne 50-luvulla, siis parikymmentä vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen."

Käsittääkseni on aika yleisesti hyväksytty, että Paavali ei ole kirjoittanut läheskään kaikkia hänen nimiinsä pantuja kirjeitä. Autenttisissa kirjeissä hän puhuu Kristuksesta, ei Jeesuksesta. Nykyinen kristitty ei ehkä tässä helposti huomaa ongelmaa, koska Kristus melkeinpä mielletään Jeesuksen sukunimeksi. Kyseessä on kuitenkin uskonnollinen käsite; kristinuskon keskeinen väite on, että Jeesus oli (tai on) Kristus. Jos halutaan selvittää Jeesuksen historiallisuutta, tällaisiin asioihin on syytä kiinnittää huomiota.

Tacitus ei myöskään kirjoita Jeesuksesta, vaan Kristuksesta, sikäli kuin ylipäätään kyseinen kohta on autenttinen, eikä myöhempi interpolaatio, kun käsittääkseni aika monet eksegeetikot nykyään uskovat. Joka tapauksessa hänen kirjoituksensa voisi parhaimmillaankin osoittaa vain, että kristittyjen kultti oli olemassa jo hänen aikanaan, Jeesuksen historiallisuudesta se ei kerro oikeastaan mitään.

Michael Martin kirjoittaa teoksessaan The Case Against Christianity (Temple University Press, 1991, s. 52), että monien tutkijoiden mukaan Suetonius ei edes kirjoittanut Kristuksesta, vaan kyseessä on yleisen nimen sekoittaminen voideltua tarkoittavaan sanaan. Samaisessa teoksessa on lyhyesti esitetty muitakin vahvoja argumentteja Jeesuksen historiallisuutta vastaan, eikä se ole suinkaan ainoa kirja, jossa sellaisia esitetään. On siis vähintään kyseenalaista väittää, että "Pelkästään Raamatun ulkopuolisten läheiden perusteella voidaan jo pitää varmana, että Kristukseksi kutsuttu Jeesus on todellinen historian henkilö".

Epäilemättä useimmat eksegeetikot pitävät Jeesuksen historiallisuutta hyvin todennäköisenä, mutta toisaalta useimmat eksegeetikot ovatkin jo alalle lähtiessään todennäköisesti olleet poikkeuksellisen vahvasti kristilliseen uskoon sidoksissa. Niinpä heidän keskuudessaan yleisestikin hyväksyttyjä käsityksiä tämänkaltaisista asioista täytyy arvioida jonkinasteisella kriittisyydellä.

Vuoden kierron juhlat

Kolmas kirjan pahoista virheistä liittyy vuodenkierron juhliin ja kalenteriin. Sivulla 85 väitetään, että jos Raamattua ei olisi, niin "Sunnuntai olisi tavallinen arkipäivä, tai ehkä jaottelisimme päivät jollakin muulla tavalla kuin seitsemän päivän viikoiksi. Joulukuun 24. ja 25. olisivat aivan tavallisia päiviä, sillä emme viettäisi joulua. Vuoden juhlakalenterista puuttuisivat myös pääsiäinen ja juhannus." Vieläpä samalla sivulla kehdataan väittää, että "Tämän Johanneksen [Johannes Kastajan] syntymäpäivä on suomalaistenkin juhannus" ja että joulu on Jeesuksen syntymäjuhla (vasta sivulla 123 kerrotaan hieman joulujuhlan oikeasta historiasta). Sivulla 87 väitetään seitsenpäiväisen viikon perustuvan Raamattuun, eikä kerrota mistä se Raamattuun otettiin.

Yritän tulkita kirjaa mahdollisimman myönteisesti, joten kai tässä vain yritetään tuoda esiin, kuinka kristinusko näkyy nykymaailmassa. Se vain tehdään huonosti. Onhan aivan selvää, että vuodenkiertoa ja etenkin päivän pituuden vaihtelua on juhlittu jo kauan ennen kristinuskoa (vuodenkierron juhlista ja niiden historioista on kirjoitettu esimerkiksi Vapaa Ajattelija -lehdessä 4/2012). Etenkin Johannes Kastajan yhdistäminen juhannukseen on lähinnä naurettavaa. Myös lepäämisen merkitys on varmaankin ymmärretty jotakuinkin aina, joten ei kristillinen "pyhä" sunnuntai niin erityinen ole.

Vähäisempiä ongelmia

Noviisi 7-9 sisällössä on toki muitakin ongelmakohtia, kuten tämä ajanlaskuun liittyvä virhe: Kirjan alkupuolella mainitaan aika "ennen ajanlaskumme alkua", mutta jostain syystä kuitenkin vuosiluvuissa myöhemmin käytetään ilmaisua eKr. eikä jaa., joka olisi neutraalimpi. Lyhenteet eKr. ja jKr. sisältävät kuitenkin uskonnollisia väitteitä. Näiden käytöstä ollaan muuallakin selvästi jo siirtymässä neutraalimpiin ilmaisuihin eaa. ja jaa., joten voisi niitä uskonnon oppikirjoissakin käyttää.

Uskonnolliset väitteet on kirjassa pääosin melko hyvin esitetty nimenomaan kyseisen uskonnon käsityksinä. Välillä on kuitenkin vaikeampi päätellä, miten kirjoittaja on tekstinsä tarkoitettu ymmärrettävän. Sivulla 53 sanotaan näin:

Juutalainen usko perustuu Jumalan ja hänen valitun kansansa Israelin suhteeseen. Yli 3 500 vuotta sitten Jumala puhutteli esi-isä Abrahamia Babyloniassa. Jumalan lupauksen varassa Abraham muutti perheineen Babyloniasta länteen Kanaanin maahan. Me tunnemme tämän seudun Paestiinana. Siellä Jumala teki lupauksen liiton Abrahamin kanssa.

Ilmeisesti kirjoittaja on olettanut, että tämä ymmärretään juutalaisen (ja kristillisen) maailmankuvan käsitykseksi, mutta kun on kyse 13-vuotiaan käsiin annettavasta kirjasta, olisi mielestäni parempi tuoda tämä selvästi esiin. Nyt lapsi voi lukea tuon kohdan yksinkertaisesti totuutena. Näin kirja voi siis näyttää tunnustukselliselta, vaikka ei kai olekaan sellaiseksi tarkoitettu.

En juurikaan voi kommentoida eri uskontojen oppeja koskevia väitteitä, joita Noviisi 7-9 esittää, mutta sivun 93 käännös sanalle islam tuntuu väärältä. Kirjan mukaan se tarkoittaa uskollisuutta Jumalalle, mutta eikös se yleensä käännetä alistumiseksi Jumalalle? Ehkäpä kirjoittajat ovat ajatelleet hieman pehmentää merkitystä, mutta voi kysyä miksi?

Sivuilla 172 - 173 kerrotaan piispa Henrikin murhasta Suomessa totena, vaikkakaan ei aivan yhtä naivisti kuin alakoulun kirjoissa. Ilmeisesti tarinan millekään osalle ei kuitenkaan oikein ole historiallista todistusaineistoa ja kyseessä voi hyvinkin olla pelkkä legenda. Jos aihe kiinnostaa, Wikipediasta voi vaikka aluksi etsiä kirjallisuusviitteitä.

Myös seksuaalisuutta käsitellään tässä oppikirjassa, onneksi varsin asiallisesti ja nykyajan valtavirran käsitysten mukaan. Yksi kappale sivulla 338 kuitenkin kiinnitti huomioni:

Pornossa seksuaalisuus ja seksi erotetaan toisistaan, seksi näytetään pelkkänä yhdyntänä. Porno hämärtää seksin ja seksuaalisuuden inhimilliset puolet ja antaa kieron kuvan seksuaalisuudesta, koska se paljastaa sellaista, mikä ei ole muiden silmille tarkoitettua. Kahden rakastavaisen yhdyntä kuuluu niihin intiimeihin asioihin, joita ei ole tarkoitettu muiden katseltavaksi.

Tämä kohta on ymmärrettävästi hyvin konventionaalinen. Tämä lienee nykyisen seksuaalimoraalin mukainen käsitys. Se on edelleen normatiivinen antaessaan ymmärtää, että porno, ekshibitionismi ja muut kuin kahden henkilön keskiset parittelut ovat jotenkin "vääriä". Kenen "tarkoituksesta" siinä puhutaan, jää arvailujen varaan. Liberaalimman näkemyksen mukaan mainituissakaan seksuaalisuuden ilmentymissä ei kuitenkaan ole mitään väärää. Olisi ollut parempi vain jättää tuo kappale kirjasta pois.

Vielä viimeisenä melko vähäpätöinen asia: Kirjan mukaan "kannustinloukuksi kutsutaan myös sellaista tilannetta, että työttömän ei kannata ottaa hänelle tarjottua työtä vastaan, koska sosiaaliturva tarjoaa hänelle muutenkin kelvollisen toimeentulon". Paremminkin kyse on siitä, että työn vastaanottaminen ei parantaisi tällaisessa tilanteessa työttömän tilannetta, oli hänen toimeentulonsa sitten kelvollista tai ei.

Yhteenveto

Yleisesti ottaen Noviisi 7-9 on parempi kuin uskonnon oppikirjoilta voi odottaa, mutta edellä mainitut kolme vakavaa puutetta tai ongelmakohtaa olisi kyllä syytä korjata:
 (1) Erityisen tärkeää olisi ottaa käsittelyyn myös uskonnottomat katsomukset ja ajattelutavat, ainakin sekulaari humanismi.
(2) Vuodenkierron juhlien historia ja (niidenkin kautta) uskontojen historiat ja yhteydet toisiinsa tulisi esittää paremmin (käyttäen vuosiluvuissa neutraaleja lyhenteitä eaa. ja jaa.).
(3) Jeesuksen historiaa ei saa esittää tunnustuksellisella tavalla kiistattomana historiallisena totuutena, kuten tässä oppikirjassa. Tämä liittyy myös edellisessä kohdassa mainittuun uskontojen historiallisen kehittymisen parempaan esittelyyn.

Sekulaaria etiikkaa

Sekulaari humanismi ja uskonnollisuus

Sekulaari humanismi on tieteelliseen ajatteluun ja tieteiden tuloksiin perustuva, uskonnoton maailmankatsomus. Sekulaarin humanismin periaatteiden tärkein, nyt jo edesmennyt kehittelijä, professori Paul Kurtz keksi uudissanan "eupraxsofia", koska englanniksi ei ilmaisulle "maailmankatsomus" oikein ole toimivaa vastinetta. Uudissanallaan hän tarkoittaa (sanan melko kirjaimellisen merkityksen mukaisesti) "hyvää ja käytännöllistä viisautta". Tarkoituksena on yhdistää ilmaisuun ajatus parhaan tiedon viisaasta ja eettisesti korkeatasoisesta käyttämisestä, sillä juuri tätä sekulaari humanismi on. Paras saatavilla oleva tieto on tieteellinen tieto. Sen viisas soveltaminen vaatii filosofisen etiikan harjoittamista ja käytännön realiteettien ymmärtämistä. Mitään absoluuttisia moraalivaatimuksia sekulaarit humanistit eivät julista, eikä edes sekulaari humanismi itse ole supistettavissa mihinkään ikuiseen määritelmään, sillä se on tieteen tapaan avoin muutoksille. Sen kannattajat kirjoittavat välillä erilaisia manifesteja, mutta ne ovat vain tilapäisiä hahmotelmia kulloisenkin hetken käsityksistä. Esimerkiksi evoluutioteoria ei, toisin kuin jotkut sekulaarin humanismin vastustajat haluavat väittää, ole mitenkään välttämätön osa sekulaaria humanismia; se kuuluu tähän maailmankuvaan vain siksi, että se on eräs nykytieteen vakiintuneimmista osista, ja tällaiset tiedot sekulaari humanismi omaksuu perustakseen.

Tieteellinen ajattelutapa on myös syynä siihen, että sekulaarit humanistit ovat uskonnottomia ateisteja. Uskonnollinen ja tieteellinen ajattelutapa ovat nimittäin perustavalla tavalla vastakkaisia. Ajattelutapojen eron V.T. Aaltonen on tiivistänyt sanomalla, että kyseessä on "kehityspyrinnön ja kestävyyspyrinnön vastakohta": Uskonto on perusluonteeltaan dogmaattista, perinteiden säilyttämiseen pyrkivää, sillä uskonnolliset väitteet esitetään ikuisina totuuksina. Tiede sen sijaan pyrkii muuttumaan, eikä välitä vaikka mullistaisi samalla maalaisjärkisimmätkin käsityksemme (kuten maakeskisen maailmankuvan kumoutuminen osoitti). Lisäksi nykyinen tieteellinen maailmankuva on selvästi ristiriitainen yleisimpien uskonnollisten käsitysten, kuten jumalia ja aineetonta sielua koskevien uskomusten kanssa. Koska tieteellisessä maailmankuva ei sisällä sellaisia, ei niitä kuulu sekulaariin humanismiinkaan.

Kun sen vastustajat väittävät sekulaaria humanismia uskonnoksi, heidän väitteensä voidaan kumota jo sillä perusteella, että uskonnot yleensä ymmärretään teistisiksi – niissä esiintyy "pääosassa" jonkinlainen jumala tai useita sellaisia. Mutta vaikka tämä uskonnon kriteeri hylättäisiinkin, jäisi silti se kriteeri, että uskonnoilla on oppinsa, jotka erottavat ne toisistaan ja joita ei voi hylätä hylkäämättä samalla kyseisen uskonnon. Ne ovat siis dogmaattisia. Sekulaari humanismi on luonteeltaan täysin toisenlainen: avoin muutokselle ja muutenkin vapaamielinen; sen kannattajat eivät ole keskenään yksimielisiä monestakaan asiasta, vaan jakavat lähinnä vain saman asenteen ja ajattelutavan. Edes (negatiivinen) ateismi, siis jumaluskon puuttuminen, ei ole mikään uskonnollinen opinkappale sekulaareille humanisteille, vaan seuraus tähänastisesta älyllisestä kehityksestä filosofian ja tieteen historiassa. Sekulaari humanismi ei myöskään supistu pelkkään ateismiin. Sen kannattajat rakentavat eettiset, poliittiset ja muut sosiaaliset tavoitteensa tieteellisen maailmankuvan varaan, pyrkien neuvottelemalla ja kompromisseja tehden järkeviin ja toteuttamiskelpoisiin ratkaisuihin. Nämä ratkaisut, kuten myös jossain määrin tavoitteet ja keinotkin, muuttuvat tieteellisen tiedon muuttuessa, eikä sekulaareja humanisteja vaivaa vanhoillisille ihmisille tyypillinen muutosvastaisuus ja muutoksen pelko.

 

Sekulaarin humanismin eettiset periaatteet ja tavoitteet

Yksi luultavasti yleisimmistä harhaluuloista on sekulaarin humanismin pitäminen ihmiskeskeisenä. Se on kyllä ihmislähtöistä – eihän meillä muutakaan vaihtoehtoa ole – mutta ei ihmiskeskeistä muun luonnon kustannuksella, kuten jotkut luulevat. Tiede on osoittanut koko universumin yhtenäisyyden ja yhteenkuuluvuuden; me emme ole luonnon herroja, eikä ole kukaan tai mikään muukaan, vaan kaikki oleva (meidät mukaan lukien) on samaa luontoa. Me ihmisetkin olemme tähtipölyä, kuten Carl Sagan on sanonut. Tämä olevaisen ykseys näkyy myös luonnon monimuotoisuuden tarpeellisuudessa meidän itsemmekin kannalta. Olemme riippuvaisia muusta luonnosta, eikä ympäristömme tuhoutuminen ole meidänkään etumme mukaista. Lisäksi, on vaikeaa keksiä eettistä oikeutusta muiden eläinten huonolle kohtelulle, joka ei oikeuttaisi vastaavaa kohtelua itsemme kohdalla. Eettisyytemme lienee biologinen perustaltaan: olemme laumaeläimiä ja siksi kykenemme empatiaan, ikään kuin asettumaan toisen asemaan, ainakin sikäli kuin on kyse oman ryhmämme edustajasta. Kulttuurisen evoluutiomme tuloksena olemme oppineet laajentamaan alunperin pientä heimoajatteluun perustuvaa "me"-ryhmäämme jopa eri kulttuurien yli, käsittämään ainakin kehittyneimmissä tapauksissa koko ihmiskunnan ja enemmänkin. Kehittyessämme edelleen opimme sisällyttämään eettisen ajattelun sovelluskenttäämme, eli omaan ryhmäämme, myös muuta luontoa laajemmin. Humanismin ei siis suinkaan tarvitse olla ihmiskeskeistä.

Sekulaari humanismi pyrkii kehittämään tai ainakin muotoilemaan yleisesti hyväksyttäviä eettisiä periaatteita ja tavoitteita, todellista globaalia etiikkaa. Tarkoituksena on taata oikeuden ja reiluuden toteutuminen kaikkialla maailmassa, sekä poistaa suvaitsemattomuus ja syrjintä, perustui se sitten rotuun, uskontoon, kansallisuuteen, yhteiskuntaluokkaan, seksuaaliseen suuntautumiseen, etnisyyteen, tai mihin tahansa mielivaltaiseen perusteeseen. Aidon globaalin etiikan muodostamiseen ei pysty mikään kansallisia, rodullisia tai uskonnollisia rajoja piirtelevä moraalioppi, joten mihinkään yliluonnollisiin ilmoituksiin tai perusteettomaan ylemmyyden tunteeseen ei voida vedota. Ainoa mahdollisuus on sekulaari humanismi, eli ihmisjärjen käyttö ristiriitojen ratkaisemiseen ja ongelmien poistamiseen.

Onneksi ihmiset ovat etiikan ytimestä varsin yksimielisiä, vaikka voivatkin olla eri mieltä sen lähteestä. On joka tapauksessa selvää, ettei mikään yhteisö tai yhteiskunta pysyisi koossa pitkään, ellei se odottaisi jäsentensä noudattavan sellaisia moraalisia perusvaatimuksia (Paul Kurtzin "common moral decencies"), kuten (1) rehellisyys, (2) luotettavuus (ja lojaalisuus), (3) hyväntahtoisuus ja (4) reiluus.

Näiden "perushyveiden" lisäksi sekulaarit humanistit arvostavat ja tavoittelevat erinomaisuutta sellaisissa hyveissä, jotka aiemmin mainittuja selvemmin esiintyvät asteittaisina meissä kaikissa. Näihin kuuluvat Paul Kurtzin mukaan henkilökohtainen autonomia, älykkyys, itsehillintä ja kurinalaisuus (self-discipline), itsetunto (self-respect), luovuus, korkea motivaatio, myönteinen asenne, elämänilo, terveys ja "ylitsepursuava ilo" (exuberance). Näitä kaikkia voi ainakin jonkin verran kehittää, vaikka luonto asettaakin niille rajoja. Yhteiskunnan tulisi edistää näiden hyveiden kehittymistä, jotta sen jäsenet voisivat parhaansa mukaan ylittää itsensä ja kasvattaa itsestään näin parempia ihmisiä.

Sekulaari humanismi jatkaa Valistuksen perinnettä tavoittelemalla ihmisyksilöiden vapautumista kaikenlaisista perusteettomista ja alistavista hallinnan välineistä ja hallitsijoista, jotta he voisivat toteuttaa omaa luovuuttaan maailman kansalaisina, ihmiskunnan jäseninä. Tämä ei tarkoita välttämättä valtiorakennelmien purkamista, mutta se tarkoittaa kyllä globaalin tietoisuuden ja solidaarisuuden kehittämistä. Se tarkoittaa myös kansalliset, kulttuuriset ja etniset rajat ylittävää yleisinhimillisyyttä, joka tukee esimerkiksi nämä rajat ylittävää ystävyyttä.

Yksilötasolla sekulaari humanismi pyrkii hellenististen filosofian koulukuntien tavoin sellaisen hyvän elämän saavuttamiseen, joka olisi älyllisesti, eettisesti ja tunteellisesti tyydyttävä ja rikas. Ihmisellä pitäisi olla elämäniloa, jota ei tavoita pelkällä halvalla nautinnolla, vaan elämällä antoisaa elämää omalla tavallaan. Ihmiset tarvitsevat erilaisia asioita onnistuakseen elämässään: erilaisia haasteita, vaihtelevasti aktiivisuutta ja passiivisuutta, erilaisia nautintojen ja onnellisuuden lähteitä. Ihmisten erilaisuus on rikkaus, jota sekulaari humanismi ylistää. Mitään kaikille yhteistä ja yleistä, "ylhäältä annettua" elämän tarkoitusta ei ole, vaan "elämän tarkoitus on elää tarkoituksellista elämää" – jokainen asettaa omat tavoitteensa ja muokkaa luovasti elämäänsä niin hyväksi kuin pystyy. Omien tavoitteiden saavuttaminen ja haasteiden voittaminen on varmaankin yksi suurimmista ilon lähteistä. Tässä onnistuakseen on tunnettava itsensä, sekä mahdollisimman hyvin se todellisuus, jossa elää. Vain siten voi valita tavoitteensa realistisesti ja niitä kohti ponnistella, kuten stoalaisuus opettaa: vaikuttaen niihin asioihin, jotka ovat omassa hallinnassa ja potematta syyllisyyttä tai muuta henkistä tuskaa niistä, joille ei mitään mahda. Sekulaari humanismi vaatii myös ihmisten itsemääräämisoikeuden toteuttamista, mukaan lukien yksilön oikeuden lopettaa liian tuskalliseksi koettu elämänsä.

Kaikkein tärkeintä sekulaarissa humanismissa on silti hyväntahtoisuuden merkityksen ja arvon painottaminen. Voimme kehittää tätä luonteenpiirrettä itsessämme ja ainakin yrittää kasvattaa seuraavat sukupolvet omaksumaan hyväntahtoisuuden ja näkemään sen arvon. Se on taustalla kaikessa sivistyneessä toiminnassa, sillä se on eduksi molemmille osapuolille. Hyvä tahto ja toisten oikeuksien ja erilaisuuden kunnioittaminen on merkittävä ja tarpeellinen osa hyvää elämää. Hyvän tahdon arvo on universaalisti tunnustettu moraalisesti itseisarvoiseksi, mutta lisäksi se synnyttää myös myönteisiä vaikutuksia, joten sekulaari humanisti pitää sitä ainutlaatuisena, keskeisenä hyveenä.

Tämä kirjoitus on lyhennetty vuosien takaisesta tekstistäni, joka löytyy täältä.

Tähti 6 opettajan opas tunnustuksettomuusvaatimuksen näkökulmasta

Lukaisin läpi uskonnon kuudesluokkalaisille uskonnon opetukseen tarkoitetun Tähti 6 opettajan oppaan ja siinä samalla tietysti myös tuon oppikirjankin (Tähti-sarjan opettajan oppaat sisältävät oppilaan kirjan sivut pienennettynä; opettajan materiaali on sijoitettu oppilaan materiaalin ympärille). Tässä muutama huomio kyseisestä teoksesta. Keskityn nimenomaan kohtiin, joissa nykyisen lain mukainen tunnustuksettomuuden vaatimus näyttää jäävän toteutumatta, tai jotka muuten ovat ongelmallisia.


Heti alussa (s. 6) suositellaan opettelemaan ulkoa muun muassa kristinuskon kymmenen käskyä. En oikein pidä tätä perusteltuna. Kasvatuksellisesti siinä ei ainakaan ole juurikaan järkeä: ei kukaan jätä varastamatta, tappamatta jne. siksi, että hänelle on taottu päähän käskyt 7 ja 5, eikä etenkään näiden käskyjen numeroiden muistamisella ole mitään edistävää vaikutusta lapsen moraaliseen kehitykseen. Kirjassa ei toki mainittukaan, että käskyjen järjestysnumerotkin pitäisi muistaa, mutta satunnainen opettaja kyllä voi helposti niin kirjaa tulkita. Vielä vähemmän järkeä on ensimmäisen käskyn opettelemisessa, etenkään ulkoa. Käskyt kuuluu toki käydä läpi opetuksessa, mutta niiden ulkoa opettelu on ajan tuhlausta.

Sivulla 12 puhutaan ihmisarvosta kristillisen etiikan kulmakivenä: "Kristinuskon mukaan jokaisella ihmiselle on ehdoton ihmisarvo riippumatta uskonnosta, sukupuolesta, rodusta, iästä, terveydestä, taidoista, ulkonäöstä tai hyödyllisyydestä." Kummallisesti luettelosta jäivät pois seksuaalinen suuntautuminen ja uskonnottomat katsomukset.

Tämän jälkeen kerrotaan, että "ihmisarvon kunnioitus, samoin kuin kristillinen käsitys armosta näkyvät muun muassa eurooppalaisessa lainsäädännössä ja oikeusjärjestelmässä." Vaikka siinä ei tarkkaan lukien niin sanotakaan, annetaan siinä mielestäni ymmärtää, että mm. ihmisarvon kunnioitus eurooppalaisessa lainsäädännössä on kristillinen ajatus. Tämä on vähintäänkin epäilyttävää. Ei ihmisarvon kunnioitus juurikaan ole näkynyt kristittyjen toiminnassa läpi kirkkohistorian, paitsi ehkä sen jälkeen, kun kirkot ovat menettäneet valtansa tehdä ihmisille mitä huvittaa. Eiköhän ihmisarvo ole eurooppalaisessa ajattelussa ja lainsäädännössä humanistien ja valistusfilosofien ansiota. Vapaa-ajattelun nousu oli vahvasti uskonsotien ja uskonnollisen sorron seurausta.

Erikoinen, mutta kylläkin kristillinen käsitys rakkaudesta esitetään heti seuraavaksi, sivulla 13: "Suurin esimerkki rakkaudesta on Kristuksen elämä ja kuolema ihmisten puolesta." Tässä mennään kristinuskon ytimeen, jossa sen ristiriitaisuus (tai epäilemättä kristillisesti ajatellen "mysteeri") paljastuu yhdessä sen muun vastenmielisyyden kanssa. Ristiriidan tästä tekee kolminaisuusopin mukainen väite, että Jumala ja Kristus ovat sama olento, sekä klassisen teismin ydin, jonka mukaan mainittu Jumala on mm. kaikkitietävä ja kaikkivaltias ja maailman luoja. Jumalan voidaan tavallaan sanoa aiheuttaneen Kristuksen (siis kolminaisuusopin mukaan itsensä) kuoleman. Jumalan eräänlainen itsemurha on siis muka suurin esimerkki rakkaudesta. Ja älyttömämmäksi tämä väite menee loppuaan kohti: tämä itsemurha tehtiin ihmisten puolesta! Tässä kai viitataan "perisyntiin" tai "synteihin" yleensä: ajatushan on, että syntiset ihmiset joutuvat helvettiin ikuiseen kidutukseen, mutta Kristus kuoli syntiemme tähden, jotta häneen uskovat pääsisivätkin Taivaaseen. Siis vain häneen uskovat. Eipä ole tässä kyse pyyteettömästä rakkaudesta ainakaan.

Mutta mitä ihmeen yhteyttä kuolemalla ja toisten synneillä ylipäätään on? Entä jos lyön itseäni vasaralla kaverini pikavippivelkojen takia? Mitä hyötyä siitä on? Primitiiviset ihmiset saattoivat uskoa veren ja syntien yhteyteen uskoa, mutta luulenpa että useimmat kristitytkin nykyään ymmärtävät synninkin vain etiikan näkökulmasta vääränä eli pahana toimintana. He eivät enää usko sen olevan jokin pimitiivisen taikauskon mukainen entiteetti, jonka voi verellä pestä pois.

Kristillisen opin mukaan kuitenkin Jumala on luonut synnin siinä missä Taivaan ja Helvetinkin. Hän on keksinyt veriuhrit ja hänen oma ideansa oli myös tehdä itsemurha meidän syntiemme tähden. Ja jotenkin tämä kaikki todistaa Jumalan suurimmasta mahdollisesta rakkaudesta. Ehkä tämä väite täytyy sisällyttää uskonnon opetukseen, mutta sen esittäminen kirjan käyttämällä (perinteisellä) tavalla on mielestäni tunnustuksellista.

Samalla sivulla 13 väitetään myös näin: "Jotta voi rakastaa muita, on siis osattava rakastaa ja arvostaa myös itseään." Henkilökohtaisena kommenttina voin sanoa että ei pidä paikkaansa ainakaan omalla kohdallani. En myöskään näe mitään loogista syytä, miksi näin olisi.

Sivulla 17 vakuutellaan Jeesuksen historiallisuudesta: "Myös jotkut roomalaiset ja juutalaiset historioitsijat viittaavat Jeesukseen [...] He suhtautuivat Jeesukseen [...] torjuvasti. Kuka olisi viitsinyt torjua olematonta aave-Jeesusta?" Tämä kohta on tunnustuksellinen siinä mielessä, että esitetään asia ikäänkuin Jeesuksen historiallisuudessa ei olisi mitään epäselvää (kyseenalaisesti ja epämääräisesti viitaten ilmeisesti vain Tacitukseen ja Josephukseen, jotka tiedetään kyseenalaisiksi lähteiksi tästä asiasta). Esitetty päättely on vielä harvinaisen huonoa: torjunta voi varsin hyvin kohdistua uskonnolliseen liikkeeseen ja sen perustajaan, oli tämä perustajaksi väitetty henkilö todellinen tai ei.

Sivulla 20 jatkuu tunnustuksellinen opetus, tällä kertaa kursivoituna ja tarinan muodossa. On hieman epäselvää, miten tämä pitäisi tulkita, mutta ilman eksplisiittistä ohjetta näyttää siltä, että Paavalin (ent. Saul) kääntymistarina kerrotaan totena. Selvästikään uskonnon opetuksessa ei ainakaan pyritä opettamaan kriittistä ajattelua ja historiantutkimukselle keskeistä lähdekritiikkiä.

Sivuilla 24 - 25 kerrotaan kristittyjen kokemista vainoista ainakin epätarkasti, kun annetaan ymmärtää vainojen kestäneen yhtäjaksoisesti 300-luvulle asti. (Lisäksi kuvatekstissä kerrotaan kristittyjä tapetun Colosseumissa. Muistelen kuulleeni jotain tämän kanssa ristiriitaista, mutten tähän hätään muista enkä selvitä tarkemmin.)

Sivulla 26 käytetään sanaa "harhaoppinen" hyvin "oikeaoppisella", mielestäni kritiikittömällä tavalla.

Sivuilla 34 - 37 kerrotaan hieman Suomen vanhoista taikauskoista ja kristinuskon saapumisesta Suomeen. Tämä on kirjan ainoa kohta, jossa kerrotaan ns. pakanauskonnoista. Kun viimein sivulta 52 lähtien kerrotaan muista uskonnoista, käy ilmeiseksi kuinka pinnallisesti muita uskonnollisia käsityksiä kirjassa käsitellään (uskonnottomista katsomuksista ei kerrota yhtään mitään): hinudlaisuudesta, juutalaisuudesta, islamista ja buddhalaisuudesta kerrotaan kustakin vain 3 sivun verran!

Vertailun vuoksi kerrottakoon, että "nykyajan apostoleista" eli lähestystyöstä yms. on kirjaan katsottu tarpeelliseksi sisällyttää 13 sivun mainos. Tämä lukija ainakin sai vaikutelman, että lähetystyötä yritetään tässä propagoida aika vahvasti. Tässä liikutaan vähintäänkin tunnustuksettomuusperiaatteen rajoilla.

Sivulla 99 kirjan tekijät jostain syystä väittävät etu- ja keskisormilla näytettävää voitonmerkkiä (V niinkuin Victory) rauhanmerkiksi. Tämä ei ehkä liity tunnustuksellisuuteen, mutta ihmetyttää lukijaa kuitenkin.

Sivulla 105 kerrotaan ajanlaskussamme laskettavan vuosia Jeesuksen syntymävuodesta. Sana "oletetusta" jäi puuttumaan. Tässä kohtaa olisi voinut kertoa kalenterimme kummallisuudesta (että tuo oletettu vuosi on 1, eikä vuotta 0 ole ajanlaskussamme). Olisi myös voitu kertoa vaikeudesta ajoittaa Jeesuksen syntymää. Suomen evankelisluterilaisen kirkonkin mukaan Jeesus syntyi joskus vuosien 7 ja 4 eaa. välillä. Olisiko tämän kertominen uhka lapsen uskolle? Tunnustuksettoman kirjan tekijälle sellainen kysymys ei olisi tullut mieleen.

Kirjan lopussa on lauluja (virsiä) ja muita liitteitä, kuten kokeita. Näihin en katsonut tarpeelliseksi perehtyä. Kyllä tässä kirjassa näyttää aika paljon tunnustuksellista materiaalia olevan jo ennen tätä liiteosaakin.

Educa-raportti

Olin Educa-messuilla jakamassa Vapaa-ajattelijain Liiton esitteitä opetusalan ihmisille. Tämä oli ensimmäinen, mutta tuskin viimeinen kerta, kun olin messuilla ständin takana. Aiemmin olin käynyt Educa-messuilla koulutuksen yhteydessä, joten paikka ja useimmmat siellä esittäytymässä olevat tahot olivat minulle jo ennestään tuttuja. Meidän ständimme oli mielestäni sille juuri sopivassa paikassa, kansalaisvaikuttamisen toriksi kutsutulla tiiviillä erikoisalueella, suurin piirtein keskellä messuhallia. Valvoin pistettämme enimmän osan aikaa yksin ja jonkin aikaa yhdessä Lasse Pylkin kanssa. Muutaman kerran Lassekin miehitti asemaamme minun käydessä syömässä.

Pyrin houkuttelemaan ihmisiä ständillemme ystävällisillä tervehdyksillä. Pöydällä esitteidemme keskellä oli myös tarjolla karkkia, joka houkutteli etenkin paikalla olevia lapsia käymään pisteellämme useammankin kerran. Joskus annoin heillekin esitteitä mukaan.

En edes yrittänyt pysäyttää ihmisiä, jotka olivat selvästi (kävelynopeuden perusteella) menossa johonkin, tai jotka olivat muuten selvästi meitä vältteleviä (muun muassa siksi, että olivat jo esitteitämme katsoneet). Vain harvat messuvieraat kulkivat ohi nenäänsä nyrpistäen, selvästi vastenmielisyyttään osoittaen. Muutamat kielteisesti Liittoon tai edustamiimme asioihin suhtautuvat kommentoivat meille henkilökohtaisesti suoraan ja – kuten näissä asioissa kokemukseni mukaan on tavallista – selvästi tuntematta juurikaan kommentoimaansa asiaa. Ainakin pari vierasta kertoi olevansa jopa vapaa-ajattelija yhdistysten jäseniä ja muutama olevansa vapaa-ajattelijoita ilman jäsenyyttä. Myös jotkut uskonnolliset ihmiset kertoivat kannattavansa (joitakin) pyrkimyksiämme. Eräs jopa sanoi, että voisi liittyä takaisin kirkkoon, jos se ensin erotettaisiin valtiosta.

Eniten pyrin mainostamaan elämänkatsomustietoesitettämme, toissijaisesti lehtiämme (Vapaa Ajattelijan lisäksi meillä oli Helsingin vapaa-ajattelijoiden tekemää Uskomaton-lehteä ja joitakin vanhoja Protulehtiä). Muita esitteitä esittelin vain niille, joilla oli vielä näiden jälkeen mielenkiintoa jäljellä. Suurimmalla osalla oli. Kaikki eivät tietenkään ottaneet esitteitä mukaansa, koska messuilta oli kertynyt jo muutenkin tarpeeksi kannettavaa. Vain harvat olivat ymmärtäneet ottaa mukaansa selkärepun.

Pääosin suhtautuminen meihin, siis Vapaa-ajattelijain Liittoon, oli siis nähdäkseni myönteistä. Useimmat läheltä kulkijat sain pysähtymään ständillämme ja ottamaan esitteitämme. Monet sanoivat olevansa samaa mieltä Liiton kanssa esim. siitä, ettei uskonto kuulu kouluun. Keskusteluja syntyi monienkin messuvieraiden kanssa. Jotkut heistä jäivät puhelemaan kanssani enemmän tai vähemmän vapaa-ajatteluun liittyvistä asioista useaksi minuutiksikin, parantaen päivääni merkittävästi. Erityisen miellyttävä oli eräs teologian opiskelija, jonka kanssa olisin mielelläni jutellut enemmänkin.

Pääsin lauantaina kurkistamaan muiden esittäytyjien ständejä ja keräämään heitlä enemmän tai vähemmän tarpeellisia näytteitä, kuten mainosheijastimia. Kahvi ja etenkin ruoka messukeskuksessa oli mielestäni turhan kallista, kuten odottaa saattoi. Ilmaista kahvia oli onneksi tarjolla kansalaisvaikuttamisen torin kahvinurkassa lähellä omaa ständiämme.