Pari loistavaa sarjista

xkcd on monien suosima (ja ehkä kaikkien aikojen ja koko maailman paras) nettisarjis.
Tuo nimi ei muuten ole lyhenne eikä tarkoita mitään.
Tässä sarjiksessa on ollut ainakin joitakin mainioita strippejä (kai tämä on oikea termi?) tähän Mediakasvatus -kurssiin liittyen, jolla olen. Yritän lainata niitä tässä. Klikkaamalla kuvaa saat suurennoksen.

Ensimmäinen ( http://www.xkcd.com/936/ ) liittyy salasanoihin. Kaikkien tietokoneita käyttävien pitäisi ottaa tästä heti opiksi:

Toinen ( http://www.xkcd.com/903/ ) liittyy suoremmin kurssiin, erityisesti tiedon uuteen luonteeseen, mutta myös lähdekritiikkiin ja Wikipediaan:

Valintoja mediassa

Ensin urputus: termin "media" yksikkömuoto on "medium". "Media" on siis jo monikko. "Mediat" on jotain aika outoa minun korvilleni. No se siitä. Olen liian humaltunut muistaakseni edes mitä minun tästä piti oikeastaan sanoa. Soittakaa joku "Red, red wine"... ;)

*

Asiaan. Olen tässä huvikseni ja kyseenalaiseksi hyödykseni ja ehkä harjoitukseksikin tai sitten vain viinin vaikutuksen takia kerännyt Mediakasvatuskurssimme blogeja seurattavakseni. Onneksi suurin osa on samalla alustalla toimivia, joten ne on helppo ottaa stalkkauksen kohteeksi. Osa on tehty muilla ja muissa systeemeissä. Niistä joitakin saa silti helposti seurattua. Joidenkin kohdalla seuraaminen olisi "kohtuuttoman" vaikeata, eli vaatisi jonkun tilin perustamisen tms. Semmoiseen en rupea. Tämän takia en siis seuraa kaikkia kurssin blogeja.

(EDIT: Minulle näyttää kertyneen 49 blogia listalle ja olen niitä kaikkia seurannut, myös kommentoiden ja +1 merkkaillen aika ahkerasti. Melko paljon hommaa se on ollut, enkä tiedä kuinka työekonomisesti järkevä tämä ratkaisu oli. Mutta olipahan mielenkiintoinen kokemus.)

Vastaavia valintoja mediamaailmassa tehdään muuallakin. Tämähän on se syy, miksi FB on niin suosittu, ja Google+ ja muut kilpailijat niin kovien vaikeuksien edessä: on todella vaikea saada suostuteltua ketään "muuttamaan" toiseen systeemiin, jos ei saa varsin suurta osaa suostuteltua kerralla.

Medialukutaidon reflektointia

Joudun aina välillä häpeämään heikkoja taitojani, koska historiaakin opiskelleena minulla pitäisi olla mainiot tiedonhauan ja lähdekritiikin taidot, mutta usein tunnen olevani niissä huono. En siis ainakaan ole niin hyvä kuin voisin olla. Tämä koskee lähinnä perinteisten tiedotusvälineiden käyttöä.

Toisenlainen epäpätevyyteni liittyy "sosiaalisena" tunnettuihin median muotoihin. Olen kyllä ollut internetin asukas jo kauan ja tämän bloginikin perustin jo 2007. Facebook on käytössä ja muihinkin sosiaalisen median muotoihin olen vähintään tutustunut. Osallistumiseni, siis sosiaalisuuteni, näissä medioissa on kuitenkin hyvin vähäistä. En esim. tee YouTubeen videoita, enkä edes lue toisten blogeja normaalisti kuin harvoin. En ole koskaan kirjoittanut Wikipediaan mitään. Varmasti "lukutaitoni" eli todellinen käyttötaitoni olisi toisenlaista, jos olisin sosiaalisempi netissä.

Tallentavan digiboksin ansiosta seuraan mainoksiakin nykyään erittäin vähän, mikä joskus aiheuttaa jopa tunteen tietämättömyydestä (olen törmännyt tilanteeseen että jotain tarvitsemaani tuotetta on mainostettu TV:ssä, mutten ole ollut tästä tietoinen). Seuraan ylipäätään TV-ohjelmia erittäin vähän: katson vain elokuvia (erityisesti komediat), uutiset, sekä ehkä joskus jotain TV:n komediasarjaa, jos tiedän sellaisesta (uusien sarjojen alkaminen on hankala huomata Telkku.comin sivulla). Olen kyllä jo kauan tiedostanut sarjoissa ja elokuvissa käytettyä tuotesijoittelua, mutta esim. "tosi-TV" ohjelmat saattavat sisältää paljonkin minulle tuntemattomia vaikuttamisen muotoja.

*

No niin. Yritän tässä liittää Picasasta kuvan tekstiäni kaunistamaan, mutta idiootti saitti muuttaa kielen saksaksi, joka on minulle yhtä siansaksaa (vaikka olenkin joskus hieman saksaa muka opiskellut). Vaikeuteni tässä osoittanee ainakin heikkoa mediakirjoitustaitoa. No, laitoin sitten Flickr.com -saitilta tuon "filosofisen" kuvan kun kerran oli helpompaa.

Mediapaasto

Tiesin jo etukäteen, että Mediakasvatuskurssin tehtävä pitää päivän mittainen "paasto" eli tauko mediankäytöstä olisi mahdoton. Ajattelin silti ihan oikeasti yrittää yhden päivän ajan käyttää erilaisia tiedotusvälineitä mahdollisimman vähän. Tämä päivä oli eilen.

Huomasin kuitenkin aamupäivällä ruokaillessani, että olin jo hyvän aikaa katsonut elokuvaa. En kuitenkaan lopettanut elokuvan katsomista, koska siinä oli tyylilajilleen poikkeuksellisen mielenkiintoisia asioita (ikävä kyllä loppupuoli elokuvasta sortui kliseisiin). En malttanut myöskään olla tarkastamatta kännykän kautta wikipediasta erästä elokuvassa mainittua termiä ja siihen liittyvää vuosilukua. Minulle oli tullut sähköpostia, jonka lukaisin myös kännykän kautta pikaisesti.

Olin sopinut erään lautapelin pelaamisesta iltapäivällä. Koska en osaa olla tekemättä mitään, enkä keksinyt muutakaan tekemistä odottelun ajaksi, luin Skeptical Inquirerin uusimman numeron loppuun.

Pelaajien saavuttua pelasimme hauskaa lautapeliä nimeltä A Touch Of Evil: The Supernatural Game. Pelin aikana minun täytyi useaan otteeseen lukea sääntökirjaa. Taustalla soitin tapani mukaan tietokoneen kautta levyjä.

Pelaajien lähdettyä juttelin hetken jonkun kanssa gTalk-sovelluksen kautta ja luin Tiede-lehden uusimman numeron loppuun.Aloin masentua, joten katsoin vielä yhden komediaelokuvan.

En siis onnistunut vähentämään mediankäyttöäni juuri ollenkaan (minun täytyi pinnistellä, etten kirjoittaisi tätä blogia jo illalla). Ainoa ero tavalliseen päivään oli se, etten lukenut kurssikirjoja ollenkaan. Tämä ei liene edistystä. Saatan vielä yrittää mediapaastoa uudestaan joku päivä, mutten usko saavani kovin erilaista tulosta aikaiseksi, ellen sitten joudu tilanteeseen, jossa minun on todellakin mahdotonta käyttää tiedotusvälineitä.

Kerhot vastauksena lasten liialliselle mediankäytölle?

Kirsi Pohjola ja Kimmo Jokinen ovat kirjoittaneet vuonna 2007 kolumnin "Huoli lasten mediankäytöstä on osin turha", jota tässä lyhyesti kommentoin. Kolumni perustui kirjoittajien tekemään tutkimukseen lasten mediankäytöstä. Heidän mielestään lasten virtuaaliympäristöihin liittyvät pelot ja moraalinen paniikki ovat turhan suuria; asiat ovat pääasiassa hyvin. Suurimmat todelliset ongelmat näyttävät olevan joidenkin koulujen tai luokkien (tarkentamattomat) ongelmat estävät opettajia antamasta yhtä paljon (tai hyvää?) koulutusta ja (media)kasvatusta kuin toisten koulujen tai luokkien opettajat. Myös kodeissa on erilaisia valmiuksia tässä suhteessa, mistä esimerkkinä kirjoittajat mainitsevat lapset, joiden elämä näyttää aika yksipuolisesti pyörivän pelien ja (väkivaltaisten) elokuvien ympärillä.

Mainitut ongelmat ovat varmasti todellisia ja vaikeasti hoidettavia. Kaikilla lapsilla ei vain ole mahdollisuuksia harrastaa erilaisia asioita, eikä heidän vanhemmillaan ehkä ole mahdollisuuksia viettää lastensa kanssa aikaa niin paljon kuin joillain toisilla. Jos tällaisille lapsille (etenkin jos heillä ei ole juurikaan ystäviä IRL) ei määrätä rajoituksia esim. pelaamiselle, ei kai ole ihmekään, jos he viettävät aikansa pääasiassa pelikonsolin, tietokoneen tai TV:n ääressä. Pelkät rajoitukset eivät ole tässä mielestäni mitenkään rajoittavia, vaan vaihtoehtoja on tarjottava, jos rajoituksia tehdään. On turha käskeä lapsi ulos leikkimään, jos ulkona odottaa vain vihamielinen tai ainakin sellaiseksi koettu maailma.

Kummallista kyllä, kolumnissa ei mainittu mitään nettikiusaamisesta, eikä tarpeesta opettaa lapsia käyttämään nettiä ja kameroita ja kännyköitä oikein sekä tiedollisesti että eettisesti. Tähän asiaan liittynee paljon enemmän ongelmia kuin pelkkään pelaamiseen tai TV:n katseluun.

Yksi, en tosin tiedä kuinka realistinen, tapa yrittää korjata vähävirikkeisyyttä niiden lasten osalta, joilla on vain vähän mahdollisuuksia "tosielämän" harrastuksiin ja sosiaalisiin suhteisiin, olisi tarjota koulussa harrastuskerhomahdollisuuksia. Näiden tarkoituksena olisi pääasiassa auttaa lapsia verkostoitumaan ikäistensä kanssa, vaikka eksplisiittisesti esitetty kerhon tarkoituskin (esim. pelikerho) on tietysti toteutettava. Vaikeutena on kuitenkin saada aikaan lämmin, hyväksyvä, vastaanottava, inklusiivinen, siis sanalla sanoen ystävällinen ilmapiiri, jotta ujoimmat ja sosiaalisesti heikkolahjaisimmatkin saataisiin mukaan.

Ainakin joissakin kouluissa pelikerhoja jo harrastetaankin.
Kuva on Varissuon koulusta, Turusta.

Jos tällainen toiminta olis mahdollista toteuttaa (toivottavasti sellaiseen saadaan jotenkin riittävä rahoitus kaikkialla), sillä voisi olla suurikin vaikutus juuri kaikkein huonoimmassa asemassa olevien lasten kohdalla. Rahoituksen oikeuttamiseksi tähän voitaisiin vaikka yhdistää jotain opetuksellista, mutta vain jos lapset saadaan hyväksymään se ja kerho saadaan pidettyä selvästi hauskana ja (varsinaisesta) koulusta irrallisena. Tärkeintä on ilo ja omaehtoinen toiminta ystävällisessä ilmapiirissä.

Minä median käyttäjänä

Kurssilla annettiin tämmöinen tehtävä, jota yritän nyt suorittaa:

Seuraa jälleen omaa toimintaasi median käyttäjänä. Oletko vastaanottaja, sisältöön tarttuva kriitikko, muodon analysoija vai vaihtoehtoisten tapojen suunnittelija? Vai vaihteletko näitä tapoja? Miten nuo suhtautumistavat mediaan näkyvät käytännössä toimintana?
Erityisesti kiinnitä huomiota niihin tilanteisiin, joissa on useampia henkilöitä median äärellä.

Viimeinen kohta tuottaa heti vaikeuksia. Olen median äärellä yhdessä muiden kanssa lähinnä luennoilla, tai nykyään myös koulun oppitunneilla opettajakoulutuksen yhteydessä. Median määrittely on myös edelleen ongelma. Olen pelinjohtajana roolipelissä, jossa pelaajia on (lisäkseni) neljä. Pelimateriaali, jota käytän, on pääosin kirjamuodossa, tosin jonkin verran lisään siihen kirjoittamalla itse ja etenkin etsimällä sopivaa materiaalia netistä. Tässä tilanteessa olen vastaanottaja, joka kirjoista ja netistä suodattaa pelaajille valikoiden materiaalia.

Facebookissa ja jossain määrin myös täällä blogissani olen suunnittelija ja tuottaja, sisällön kriitikko ja ehkä joskus myös muodon analysoija. Sosiaalisesta mediasta kun kerran puhutaan, niin siinä mielessä näissä tapauksissa median äärellä on useampia ihmisiä. Sisällön osalta saatan kommentoida esimerkiksi epäuskottavan oloisia väitteitä, tai tulkintaa jostain asiasta. Muodon tai paremminkin tyylin osalta olen joskus  esittänyt kommentteja jopa Facebookissa, mutta enemmän keskustelualueilla ja sähköpostilistoilla. Eniten kai kuitenkin olen vastaanootajana näissä kaikissa. Selvästi kuitenkin siis vaihtelen näitä tapoja.

Netti ja ystävyys

Lueskelin taas viinilasi kädessä teosta Kynäslahti, Kupiainen & Lehtonen (toim.): Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007. Siinä on artikkeli nimeltä "Tunteella ja järjellä nettiin – Internetissä tarvitaan uudenlaisia mediataitoja" (kirjoittajina Suvi Tuominen ja Anu Mustonen). Ehkä johtuu osittain viinistäkin, mutta nyt alkoi kiinnostaa.

Artikkelissa kerrotaan tutuista asioista, joihin haluan tehdä muutaman henkilökohtaisen lisäyksen. Ehkä sitten selvempänä poistan koko tämän tekstin, tai sitten en. Sosiaalisen median yksi puoli on juuri tämä, eli mahdollisuus tehdä itsensä naurunalaiseksi poikkeuksellisen monen ihmisen edessä. Asiaan.


Artikkelissa huomautetaan hyödyllisesti esimerkiksi siitä, että nettiystävyys (ja -rakkauskin) on paitsi jo ihan normaalia, se on myös jollain tapaa parempaa kuin perinteisempi kasvokkaisen elämän ystävyys. Näin siksi, että ihmiset voivat jopa asua vaikka kuinka kauan yhdessä silti oikeasti tuntematta toisiaan. Tämä tuntemattomuus voi sitten tietysti tulla esiin jossain yllättävässä tilanteessa, kun selviää, ettei toinen ajatellutkaan niinkuin oli itse ajatellut. Netin kautta muodostettu ystävyys tai mikä vain suhde on lähes välttämättä tässä erilainen, sillä se perustuu sanalliseen kommunikaatioon aivan toisella tavalla kuin "reaalimaailman" kontaktit. Kun ystävyys perustuu (edelleenkin usein kirjalliseen) keskusteluun, ystävystyvät ihmiset oppivat tuntemaan toisensa paljon paremmin kuin muuten olisi mahdollista.

Olen jopa tätä oivallusta käyttänyt hyväksi siinä, että olen kehottanut avioliitossa olevia kirjoittamaan toisilleen joko perinteisesti paperin tai sitten sähköpostin välityksellä. Teknologioihin (siis myös perinteisiin kynään ja paperiin) liittyvän tietyn etäännyttävän vaikutuksen takia sanallinen kommunikaatio esimerkiksi riitatilanteessa on helpottava jo siksikin, että se auttaa rauhoittamaan voimakkaina vellovat tunteet, joita taas kasvokkainen kommunikaatio ruumiinkielineen vain ruokkisi. Tämä voi tietysti olla haitaksi myönteisten tunteiden osalta, mutta toisaalta sitä voidaan haluttaessa ainakin jonkin verran kiertää. Toisaalta järkevyys on aina parempi kuin voimakkaat tunteet, joten ehkä tätä ei edes pitäisi nähdä ongelmana?

Netin hyödyllisyys ystävyyssuhteissa on tullut omalla kohdallani selväksi jo kauan sitten. Olen nimittäin jo 1990-luvulta lähtien toiminut terapeuttisena ystävänä netin kautta tapaamilleni ihmisille. On vaikea uskoa, että samanlaista suhdetta voisi kovin helposti muodostaa IRL (In Real Life), kuten nettikielellä sanotaan.

Minusta netti on yksi kaikkien aikojen hienoimmista ja parhaimmista keksinnöistä, koska se voi yhdistää ihmisiä ennennäkemättömällä tavalla, sekä tuoda tietoa lähes kaikkien saataville varsin helposti. Tietysti siinä on ongelmansa, niinkuin kaikessa. On kuitenkin tärkeää opettaa jo lapsia (sekä tietysti myös aikuisia) netin käytössä. Tätä varten pitäisi julkaista kunnollinen netin käytön ja netiketin opas, joka olisi mieluiten ilmainen. Siinä opetettaisiin kriittistä suhtautumista nettiin ja tiedonhakua yms., sekä käytössääntöjä ja järkevän toiminnan suosituksia. Siinä kerrottaisiin siis esimerkiksi, ettei nuoren ole järkevää välttämättä esiintyä netissä omalla virallisella nimellään, eikä välttämättä kannata lähettää kavereilleen tai ladata kuvagalleriaan sellaisia kuvia, joita ei haluaisi kaikkien nähtäville. Oleellista olisi selittää, miksi peruskäytössääntöjä on hyvä noudattaa etenkin netissä (mutta muuallakin). Tähän kuuluu myös hyväntahtoisen tulkinnan periaatteen selittäminen ja perustelu. Tietysti siinä pitäisi kertoa myös lakiasiat, eli mikä on laitonta ja mikä ei. Yhtä tärkeää kuitenkin on kertoa ovelista mainonta- ja manipulointikeinoista, joita netin ja muidenkin medioiden kautta voidaan käyttää.

Median kasvattama

Kuinka minua on mediakasvatatettu

Ala-asteelta muistan kuinka meille hoettiin, että "televisio on hyvä renki mutta huono isäntä". Tämän lisäksi ainoa huomaamani tai muistamani mediakasvatus ala-asteella oli äidinkielen tuntien yhteydessä tehty elokuva. Olin nimellisesti kuvaajana, eli en oikeasti tehnyt mitään. Elokuvan tekemistä ei opetettu mitenkään teoreettisesti, eikä hyvin ylipäätään muuten, vaan kyseessä oli melkeinpä vain kotivideotasoinen yritys. En muista edes koskaan nähneeni tekemäämme "elokuvaa". En tiedä osallistuivatko elokuvakerholaiset (joita saattoi olla joitakin) projektiin enemmän. Muistikuvani mukaan koko projekti oli opetuksen kannalta lähinnä menetetty tilaisuus.

En muista, että peruskoulussa tai edes lukiossa olisi käytetty edes sanomalehtiä opetuksessa, mutta on mahdollista että niin on tehty kerran tai pari. Minkäänlaista kriittisen ajattelun opetusta ei missään vaiheessa meille annettu. Romaaneja peruskoulussa ja lukiossa ohjattiin lukemaan ja niistä kirjoitettiin arvosteluja, mutta mitään kunnon analyysejä ei opetettu tekemään, vaan ilmeisesti opetusta ohjasi usko siihen, että "lukeminen kannattaa aina", kuten erään kirjakaupan mainos on väittänyt. Kyllähän minä mielelläni aina olen kirjoja lukenut, mutta en kyllä välttämättä niitä, joita koulussa käskettiin lukemaan. En ole vieläkään lukenut Seitsemää veljestä. Kalevalaakin olen lukenut mieluummin hieman englanniksi kuin suomeksi.

Ammattikorkeakoulussa opetettiin tekemään kotisivuja, jotain graafistakin muistaakseni, sekä käyttämään tietokoneita ja oletettavasti myös hyödyntämään internettiä. Viimeisimmästä varsin hyödylliseksi osoittautui pian erään kirjan loppuun lisätty netiketti, eli käytösopas internettiin, jota pitäisi kyllä hyödyntää jo alakoulussa.

Avoimen yliopiston tilastotieteen kurssilla sain varmaan ensimmäisen kerran varsinaista kriittisen ajattelun opetusta ja mediakasvatusta, kun lehdissä ilmestyneiden mainosten tilastotieteeseen liittyviä väitteitä arvioitiin. Ehkä jotain samantapaista on saattanut olla jo lukiossa (esim. korkojen ja koron koron laskemisen yhteydessä), tosin ilman todellisia esimerkkejä lehtien sivuilta.


Kuinka media on kasvattanut minua

Tulin maininneeksi, että luen mielelläni kirjoja. Niitä meillä oli kotona paljon (ja luulin pitkään että niin on kaikissa kodeissa), joten oli luontevaa lukea niitä. Enimmäkseen luin kuitenkin aika huonoa kirjallisuutta, jonka ainoa vaikutus sanallisen taidon parantamisen lisäksi varmaankin oli mielikuvituksen kehittäminen. Sanomalehtiäkin meille tuli, mutten ollut niistä kovin kiinnostunut. Aku Ankka ja Tieteen kuvalehti olivat tärkeimmät lehteni nuorena, vaikka myös Time ja Newsweek tulivat jonkun aikaa ja olivat mielenkiintoisia. Englanninkielisiä kirjoja aloin lukea 13-vuotiaana, mikä varmasti kehitti kielitaitoani.

Meille ostettiin ensimmäinen televisio harvinaisen myöhään, kun olin jo ehkä 12-vuotias. Television tai kavereilta lainaamieni videoiden katselua ei rajoitettu muistaakseni ollenkaan. Katselin jonkun verran toiminta- ja kauhuelokuvia, mutta mitään kovin hurjaa (esim. snuffia tai sellaiseksi väitettyä) ei tullut vastaan. Esim. Terminator on edelleen aika hieno elokuva ja pidän naurettavana tapaa, jolla jotkut hurskastelijat ovat sitä kommentoineet. Voi olla, että olin sen verran hyväosainen muuten, ettei katsomillani elokuvilla siksi ollut minuun kovin haitallista vaikutusta, mutta toisaalta on mahdollista, ettei niillä ole sellaista juuri kehenkään. Kielitaitoa TV:n ja elokuvien katselu paransi tietenkin, etenkin sitten kun näköni heikkeni niin, että tekstityksen lukeminen vaikeutui (olin tyypillisen hölmö, enkä hankkinut silmälaseja) - tällöin keskityin kuulemaani ja näkemääni huulten liikkeisiin yms.

Pelasin myös tietokoneella väkivaltaisia pelejä, joita myöskin on syytetty välillä aivan turhaan. Siihen aikaan pelit olivat sarjakuvamaisia, eivät realistisia kuten nykyään. Sillä on varmasti merkitystä niiden vaikutukseen. En tosin ole kovin innostunut nykyisiäkään vastaan esitetyistä syytöksistä. Jos joku väkivallantekijä onkin niitä pelannut, etsisin syitä hänen käytökseensä kyllä aivan muualta kuin hänen pelaamistaan peleistä.

Pelasin jo lapsena myös roolipelejä, joissa väkivalta oli keskeistä. Niillä oli jopa hyödyllisiä kasvatuksellisia vaikutuksia etenkin siksi, että ne herättivät minut ajattelemaan etiikkaa ja metafysiikkaa (vaikken tuolloin näitä termejä edes tuntenut). En tällä kertaa kuitenkaan kerro tästä sen enempää, koska olen juuri tehnyt niin toisaalla.

Internet avasi minulle tien tietoon. Vuosia keskityin jälkiviisaudella arvioiden aivan vääriin asioihin, eli kaikenlaiseen okkulttiseen huuhaa-aineistoon, mutta niiden kautta löysin kuitenkin tieteellisen skeptisismin. Aikani siihen netin kautta tutustuttuani tilasin Skeptical Inquirer -lehden, jonka tilaaja olen edelleenkin. Tämä lehti ja aihepiirin kirjat (sekä jotkut hyvät TV-dokumentit) opettivat minulle enemmän tieteestä ja filosofiasta kuin kaikki koulussa oppimani yhteensä.

On todella surkea tosiasia, että suomalainen koulutusjärjestelmä ei edelleenkään ole merkittävästi tainnut noista ajoista tässä suhteessa parantua, eikä yleisen kriittisen ajattelun ja tieteellisen maailmankuvan kursseja järjestetä edes yliopistoissa juuri koskaan. Erityistieteiden opiskelijat voivat näin hyvinkin valmistua jopa tohtoreiksi asti, oppimatta koskaan yleistämään kriittistä ajatteluaan oman alansa ulkopuolelle. Tästä minulla on ikäviä, henkilökohtaisia kokemuksiakin.

*

Kuten Suorannan, Sintosen ja Kupiaisen artikkelissa "Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet" (teoksessa Kynäslahti, Kupiainen & Lehtonen (toim.): Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007) kertovat, 1980- ja '90-luvuilla tuntuu vallinneen lasten medialta suojelemista painottava käsitys, mutta kovin vahvasti tämä ei meillä kotona onneksi vaikuttanut. Voi vain toivoa, että artikkelissa mainittu medialukutaidon korostaminen vuoden 2004 opetussuunnitelmassa tuo lisää kriittistä ajattelua kouluihin. En kyllä pidätä henkeäni tätä odottaessani.

Koulukiusaamisen uudet muodot

Onneksi ei ollut "sosiaalista mediaa" silloin kun minä olin koulussa, voisi ajatella.

Etsin materiaalia Mediakasvatuskurssin toista välitehtävää varten, ja törmäsin puolen vuoden takaiseen juttuun Hesarissa (tässä vain hieman lyhennetty versio):

Kiusaamisvideot yleistyvät kouluissa

Koulukiusaaja levittää yhä useammin uhristaan kuvia tai videoita internetissä.

[...] videoiden levittäminen tekee kiusaamisesta entistä rankempaa.

"Ennen vanhaan lapsi pääsi kiusaajistaan eroon, kun lähti koulusta. Nykyään lasten elämä pyörii niin paljon sosiaalisessa mediassa, että kiusaaminen jatkuu myös vapaa-ajalla ja kotona."

"On eri asia, jos lapsi nolataan viiden kaverin edessä kuin joka ikisen koulutoverin edessä. Lapsi miettii, voiko mennä kouluun, jos kaikki nauravat hänelle."

HS:n haastattelemien rehtoreiden mukaan asiaa pyritään pitämään kouluissa esillä, ja nuorille annetaan mediakasvatusta.

Käytännössä todellisuus näyttäytyy nuorten arjessa erilaisena. HS:n tapaamat Laajasalon yläasteen oppilaat sanovat, että opettajat eivät yleensä tiedä kiusaamistapauksista mitään, eikä oppilaille ole puhuttu yleisistä pelisäännöistä.

Näin kirjoitti Jorma Palovaara 14.4.2011 Helsingin Sanomissa. Täällä koko teksti.


Tämä uusi kiusaamisen muoto on luultavasti tärkein syy antaa (tuleville) opettajille koulutusta mediakasvatuksesta. En ole varma auttaako se, mutta pakkohan sitä on yrittää, koska tuskin moni asia on yhtä tärkeää kuin kiusaamisen poistaminen koulusta.

En ehkä seuraa perinteisiä tiedotusvälineitä kovin ahkerasti, mutta luulen, että juuri nämä kiusausasiat ovat niitä yleisimpiä syitä nostaa mediakasvatus esille. Tosin mediakasvatusta ei välttämättä useinkaan tällä termillä mainita. Tässäkin se mainitaan vain rehtorien puolustuspuheessa, josta jää sellainen käsitys, ettei heillä ole nettikiusaamiseen muita vastakonsteja. Tämän jutun perusteella näyttää siltä, ettei mediakasvatusta ainakaan jutussa mainitussa oppilaitoksessa juurikaan harjoiteta, eikä nettikiusaamisen vastustamiseksi (voida) tehdä mitään muutakaan.

Sanomalehdistä

Lueskelen sitä mukaa kuin ehdin teosta nimeltä Näkökulmia mediakasvatukseen ja pääsin viimein toiseen osaan. Tämä toinen osa alkaa artikkelilla, jossa puhutaan sanomalehtien lukemisesta ja etenkin nuorista sanomalehtien lukijoina. Siinä mainittiin, että 2 % nuorista ei lue sanomalehtiä ollenkaan ja sitten hieman pohdittiin, kuinka nämäkin saataisiin lehdistä kiinnostumaan. Minusta tämän lukeminen toi mieleen puhelinmyyjät, jotka silloin tällöin yrittävät minulle jotain lehteä tai muutamaa kaupitella, eivätkä aina meinaa uskoa, ettei minulla ole varaa sellaisiin. Kysehän ei oikeastaan ole rahasta. Minun pitäisi olla todella rikas, että viitsisin rahojani haaskata tarjottuihin lehtiin, jos silloinkaan. Hieman sama pätee sanomalehtiinkin.

Miksi nuorten, tai ylipäätään kenenkään, pitäisi lukea sanomalehtiä?

Minulle ja varmaan monille muillekin jo ala-asteella yritettiin takoa päähän sanomalehtien lukemisen tärkeyttä. En silti niitä pidä tärkeinä, enkä lue niitä kuin satunnaisesti silloin, kun sopivassa tilanteessa huomaan lähettyvillä lojuvan lehden, eikä ole todellakaan muuta tekemistä kuin sen lukeminen. Siis lähinnä odottaessani vaikkapa luennon alkua.

En vain näe sanomalehtiä kovin hyödyllisinä informaation lähteinä. Niiden sisältö on hyvin pinnallista, eikä yleensä minua kiinnostavista aiheista niissä sanota juuri mitään, tai jos sanotaan, niin todennäköisesti jotenkin virheellisesti. Osaan etsiä webistä niistä asioista paremmin tietoa, kuten myös kirjoista ja (lähinnä akateemisista) aikakauslehdistä.

Paranormaaleista ilmiöistä, tieteen ja epätieteen rajanvedoista, sekä jonkun verran tiedepolitiikastakin kerrotaan tässä lehdessä.

Sanomalehtien pinnallinen tiedotus on hyödyllistä vain nimenomaan tiedotustarkoituksessa, luulisin. Siis lähinnä jonkin paikkakunnan tapahtumien ja ehkä paikallispolitiikan keskustelunaiheiden kannalta. Artikkelissa paikallislehtien lukemista pidetäänkin tämän takia keinona kotiutua uudelle paikkakunnalle muuton jälkeen. Ehkäpä niin, mutta minulla ei olekaan koskaan ollut tarvetta kotiutua millekään paikkakunnalle (vaan paremminkin esim. yliopistoon - tietysi yliopiston lehtiä voikin pitää niiden paikallislehtinä, jolloin täytyy myöntää että olen niitä käyttänyt juuri tähän tarkoitukseen). Erityisesti maahanmuuttajille paikallislehdet ja ylipäätään uuden asuinmaan lehdet kyllä ovat varmasti todella tärkeitä apuvälineitä kulttuuriin tutustumisessa ja oman paikan etsimisessä.

Mielenkiintoista oli myös artikkelin esiin nostama huomio sanomalehtien lukemisen vaikutuksesta PISA-kokeissa menestymiseen: suomalaisten menestyminen PISA-kokeissa voi selittyä yksinkertaisesti sillä, että monet PISAn kysymykset ovat usein sanomalehtitekstityyppisiä, joiden lukemiseen suomalaisnuoret ovat tottuneet muita keskimääräisesti paremmin. Siis suomalainen koulu ei ehkä olekaan ansainnut saamaansa kiitosta. :)

Johdatus mediakasvatukseen

Olen päättänyt opiskella opettajaksi. Pääsin sellaiseen ohjelmaan (Opeksi V), jonka pitäisi valmistaa minut ainakin nimellisesti päteväksi opettajaksi alle vuodessa. Osana näitä noin lukuvuoden kestäviä opintoja on kasvatustieteen perusopinnot, joista Johdatus mediakasvatukseen on piakkoin alkamassa. Tämän kurssin vaihtoehtoisena suoritusvaatimuksena on blogin kirjoittaminen kurssin aiheista. Niinpä kirjoitan niistä nyt jonkin aikaa tähän blogiini. Jossain määrin filosofiaan tämäkin kurssi liittyy, tai filosofia kurssiin oikeastaan, koska filosofia liittyy jotakuinkin kaikkeen. Ainakin jos sen niin päättää ymmärtää. :)

Kurssin ensimmäinen tehtävä oli yllättävän mielenkiintoinen. Yhden päivän ajan täytyi pitää mediapäiväkirjaa, johon merkitsi ylös mitä mediaa käytti mihinkin aikaan. Esim. mitä kirjaa luki, mitä katseli telkkarista, surffasiko netissä jne. Tein tuon tehtävän eilen. Mielestäni katsoin silloin hieman tavallista enemmän telkkaria (TV:stä tallentamaani elokuvaa ja uutiset suorana - näin minulla on tapana toimia, koska en halua katsella mainoksia). Myös Facebookissa tuli tuhlattua aikaa, mutta tämä on ikävä kyllä ollut jonkinlainen trendi viime aikoina. Täytyy yrittää vähentää selvästikin. Tällainen harjoitus voisi olla hyvä kaikkein aina silloin tällöin tehdä, sillä voisi olla hyvä huomata kuinka paljon aikaa tulee tuhlattua aivan vääriin asioihin.

Semmoinen ajatuskin minulle tuli, etten oikeastaan ole varma termin media merkityksestä. Olen tottunut ajattelemaan että sillä tarkoitetaan sellaisia tiedotusvälineitä kuin TV, radio ja lehdet. Siis sellaisia, joiden sisältö tarjotaan julkisesti kaikille halukkaille, vaikkakin ehkä maksua vastaan. Mutta ns. sosiaalisen median (tai web 2.0 kuten sitä joskus harvemmin nähtäväsi nimitetään) kohdalla termin media merkitys tuntuu hämärtyvän. Onko Facebook tiedotusväline? Siis muillekin kuin siellä mainostaville tahoille? Minun statuspäivitykseni siellä näkyvät vain "Ystävilleni", vaikka jotkut muut asiani sielläkin saattavat olla avoimemmin nähtävissä.