Hatuttomuus hatuttaa

Tampereen Normaalikoulussa (ja varmaan muissakin kouluissa) on käytössä pukeutumiskoodi. Oikeastaan siellä on opettajille muistaakseni oma pukeutumiskoodi myös, mutta nyt tarkoitan oppilaiden pukeutumiskoodia. Tarkemmin sanottuna päähineen (joiksi lasketaan ainakin lippikset, pipot ja huput) käyttökieltoa sisätiloissa.

Etenkin (aineen)opettajaksi opiskelevan näkökulmasta tämä on erikoista, koska kyseessä on harjoittelukoulu, jossa tulevia opettajia koulutetaan. Tulevia opettajia opetetaan samalla siis noudattamaan ylläpitämään tätä pukeutumiskoodia. Tämä on nähdäkseni ristiriidassa muun opettajien saaman opetuksen kanssa, jossa puhutaan sellaisista asioista kuin  kasvattaminen kriittiseen ajatteluun, yhteiskunnalliseen osallistumiseen ja aktiivisuuteen, sekä painotetaan moniarvoisuutta, yksilöllisyyden arvostamista ja ainakin opettajan roolia jonkinlaisena intellektuellina ja kansankynttilänä.

Tällainen pukeutumiskoodi vaikuttaa kuitenkin perinteiseltä passiivisten, nöyrien ja ajattelemattomien alamaisten kasvattamiselta, jota nationalisessa hengessä aiempina vuosikymmeninä ja satoina on pidetty koulun tehtävänä. Samaiseen ajatteluun kuuluu myös yhteiskuntaluokkien ylläpitäminen, eli köyhien työläisten lapset pysyköön köyhinä työläisinä, varakkaampien lapsille olkoon korkeampi asema yhteiskunnassa. Olisihan se kamala, jos köyhällistökin uskaltaisi ajatella ja olla yhteiskunnallisesti aktiivista. Koulujärjestelmän toiminta työttömien, sekä lasten ja nuorten varastona voisi vaikeutua. Ties millä muilla tavoilla voisi yhteiskuntarauha (status quo, eli oikeasti vallanpitäjien valta-asema) järkkyä.

Samalla kun pukeutumiskoodilla kielletään päähineiden käyttö sisätiloissa lähes kaikilta (tosin naisille ehkä sallitaan jotkin pukuun kuuluvat päähineet mielenkiintoisena ja paljastavana poikkeuksena), perinteeseen vedoten, sallitaan epäilemättä kuitenkin joillekin toisille tiettyjen päähineiden pitäminen uskontoon, kulttuuriin tai toisiin perinteisiin vetoamalla. Samalla relativistisella tavallahan perustellaan myös tyttöjen ympärileikkausta, joten eipä ole ihme jos sitä päähineasiassakin käytetään. Mutta vakuuttaako tuo argumentti ketään? Ja missä suhteessa se on esimerkiksi perustuslakiimme? Perustuslain mukaanhan Suomessa kaikki ovat tasa-arvoisia riippumatta muun muassa sukupuolesta ja uskonnosta tai vakaumuksesta. Jos kuitenkin uskonnollinen päähine sallitaan, mutta uskonnotonta hattua ei, osoitetaan koululaisillekin selvästi kuinka toiset ihmiset ja asiat vain ovat eriarvoisia. Hienoa kasvatustyötä kouluilta todellakin.

Olen tämäntapaisia ajatellut jo aika kauan, enkä voi uskoa olevani ainoa tai edes ensimmäinen näin ajatteleva. Mistä sitten johtuu että tämä käytäntö kouluissa kuitenkin jatkuu? Ovatko  intellektuellit eli toisinajattelijat opettajien keskuudessa edelleen niin harvoja poikkeuksia?

Mainoksista hyötyäkin

Olen hyvin pitkään vältellyt mainoksia. Ovessani on noin kymmenen vuotta ollut ilmaisjakelukielto, enkä yleensä katsele mainoksia niistäkään lehdistä joita minulle tulee. Selaan kyllä nykyään jonkun kauppaketjun tms. lehteä, jotka minulle nimellä tulevat, koska olen ketjun kortin omistaja, mutta hyvin nopeasti, koska lehdessä ei juuri koskaan näytä olevan hiukkaakaan kiinnostavaa sisältöä. TV-mainoksia en ole katsellut sen jälkeen kun hankin tallentavan digiboksin (se on niitä ensimmäisiä lajiaan), koska katson ohjelmat vain tallennettuina, jotta voin hypätä mainoskatkojen yli.

Viime aikoina olen muutaman kerran kuitenkin huomannut, että mainoksien seuraamisesta olisi joskus hyötyäkin. Olen nimittäin tarvinnut joitain TV:ssä mainostettavia tuotteita, joiden olemassaolosta tai myyntipaikasta en olisi tiennyt mitään, jollei ystäväni olisi niistä kertonut. En myöskään juuri koskaan tiedä mielenkiintoisten TV-sarjojen alkamisesta, koska www.telkku.fi ei niistä erikseen huomauta. Tämän takia en taaskaan ehtinyt huomata Myytin Murtajien aloittaneen uusien jaksojen näyttämisen, ennenkuin sattumalta osuin telkkarin eteen oikeaan aikaan. Onneksi netti auttaa tässäkin. :-)

http://dsc.discovery.com/tv/mythbusters/

TMI - The New Title

I still haven't come up with a good title for my blog, but walking home from a coffee corner I like to frequent, I decided to use "TMI - The Philosophy of Jouni Vilkka". TMI here means just what it usually means: too much information! I have been told I tend to share too much, so why not use that as my title? The rest of the the title doesn't really refer to the first, but to the general content and subject of my ramblings and musings here. Or whatever category my writings tend to fall into.

A listing of the most important topics touched upon in my blog can be seen on the top of the main page of my blog. The clever, and those who speak Finnish, can also find a listing of the most important blog entries on my home page.

Pelitkö aiheuttavat väkivaltaa?

Tiede -lehden uutisen perusteella etsin artikkelin
"The Effect of Video Game Competition and Violence on Aggressive Behavior: Which Characteristic Has the Greatest Influence?"

Kirjoittajat Paul J. C. Adachi and Teena Willoughby, Brock University, Kanada.

PDF täällä.

Tutkimuksen mielenkiintoinen, mutta näin jälkikäteen ei ollenkaan yllättävä tulos on se, että aggressiota lisää ilmeisesti lähinnä tietokonepelien kilpailullisuus, ei niinkään väkivaltaisuus.

Ja miettikääpäs sitten urheilua, urheilun seuraajia, yms. ja heidän käytöstään etenkin urheilutapahtumien yhteydessä tai niihin liittyen. Ja verratkaapa sitten iltamyöhään kotona tietsikkansa ääressä virtuaalihahmoja lahtaaviin nörtteihin. Kummat vaikuttavat todennäköisemmin aggressiivisemmilta noin mielikuvien perusteella? Pitääkö minun oikeasti etsiä tutkimustuloksia?

Tai ajatelkaa vaikka kouluaikojanne, jos niitä muistatte. Kummat enemmän käyttäytyivät väkivaltaisesti, aggressiivisesti, tai muuten vaan törkeästi - nörtit vai urheilullisemmat tyypit? Eivätköhän jenkkien teinileffojen stereotypiat ole tässä aika realistisia: urheilijatyypit ovat nimenomaan niitä kiusaajia ja öykkäreitä aika helvetin paljon todennäköisemmin kuin nörtit.

Jos siis jotain pitää kieltää, kielletään kaikenlainen kilpailu. :-)

Lapsen kasvattajan tärkein velvollisuus

"Annetaan lasten olla lapsia" implikoi, ettei kasvateta heitä kohti aikuisuutta. Se on varsinaisen pahoinpitelyn jälkeen kai epäeettisin teko, mitä kasvattaja voi tehdä. Hänen velvollisuutensa on nimenomaan ohjata tähän pahaan maailmaan syntynyt lapsi potentiaalinsa mahdollisimman hyvin toteuttavaksi aikuiseksi, joka osaa sitten itseohjautuvasti toteuttaa itseään ja edistää yleistä hyvää.

Mielestäni kasvattajan tehtävä (kasvattajana) on nimenomaan (mielestäni itsestäänselvästi) kasvattaa lasta. Siis ei yrittää säilyttää lasta sellaisena kuin se on, vaan auttaa tätä kehittymään.

Olen monta kertaa kuullut (lähinnä tai ainoastaan äitien) valitusta, jonka olen tulkinnut niin, että he haluaisivat pitää lapsensa lapsina ja hoidettavinaan. Sellainen osoittaa mielestäni aika äärimmäistä itsekkyyttä. Hankkisivat vaikka koiran mieluummin. Koiraa saisi sitten helliä ja pitää lapsena sen koko eliniän. Ihmisen kasvattaminen on ihan eri juttu.

Ikävä kyllä ainakin osa lasten huoltajista jättää kasvattamisen lähes kokonaan koulun ja harrasteohjaajien tehtäväksi. Jotkut vanhemmat yrittävät hidastaa lastensa kehittymistä kohtelemalla heitä kuin pikkulapsia, riippumatta lastensa iästä ja kehitysvaiheesta. Tämä on sitä toimintaa, jota sanoin yllä ehkä pahoinpitelyn jälkeen pahimmaksi epäeettiseksi toiminnaksi, johon kasvattaja voi syyllistyä.

Lapset eivät itsekseen kovinkaan hyvin kehity aikuisiksi ihmisiksi. Lapsia täytyy aktiivisesti kasvattaa aikuisuuteen ja ihmisyyteen. Jos kasvattaja vain "antaa lasten olla lapsia", syyllistyy tehtäviensä laiminlyöntiin ja suorastaan lastensa tai kasvatettaviensa heittellejättöön.

Twelve posts on The Phenomenon of Religion

A while back I read The Phenomenon of Religion. A Thematic Approach by Moojan Momen, published by Oneworld Publications, 1999. Here is a list of all the 12 commentaries on that book that I have previously posted in my blog, in chronological order:

1. Thematically about religion

2. Eastern and Western religions

3. Features of a Religious Experience

4. Pathways to Religious Experience

5. Faith and Belief (and Superstition)

6. Acquisition of Religious Belief

7. Religious Conversion

8. The Religious Life

9. Trance and Religious Experience

10. The Origins of the Hadith

11. Fundamentalism and Liberalism

12. Modernism and Religion

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Modernism and Fundamentalism in Islam (in 8 parts)

Here are the links to all the 8 texts about a book concerning Modernism and Fundamentalism in Islam that I have previously posted in my blog (in chronological order):

Modernism and Fundamentalism in Islam. Part 1

Modernism and Fundamentalism in Islam. Part 2

Modernism and Fundamentalism in Islam. Part 3

Modernism and Fundamentalism in Islam. Part 4

Modernism and Fundamentalism in Islam. Part 5

Modernism and Fundamentalism in Islam. Part 6

Modernism and Fundamentalism in Islam. Part 7

Modernism and Fundamentalism in Islam. Part 8

 

Journalismin puutteista

Tämä nyt on jo aika usein soitettu levy, mutta koska se on niin tärkeä, niin soitetaan nyt vielä kerran:

Etenkin USA:ssa, mutta ehkäpä muuallakin, on typerästi korostunut sellainen näkemys, että "objektiivinen journalismi" esittää aina "asian molemmat (2) puolta", eli jonkun asian puolesta ja vastaan. Aihepiiristä on ollut USA:ssa keskustelua (ainakin Skeptical Inquirer -lehdessä) jo pitkän aikaa.

Tuo ajatteluhan sortuu nimittäin väärään dikotomiaan (miksi 2 ja vain 2 näkemystä asiasta?), sekä johtaa kyvyttömyyteen arvioida eri näkemysten painoarvoa ja argumentaatiota (siis journalistin toimesta). Tämä tietysti sopii relativistiseen ajatteluun, jonka mukaan mitään totuutta ei olekaan, mutta tämmöinen naivius ei oikein sovi aikuisille. Siitä seuraa, että lehdissä yms. esitetään kuin saman arvoisina vaikkapa evoluutio ja kreationismi, ihmisten aiheuttama ilmastonmuutos ja sen kieltäminen, yms.

Lukijan tai katsojan tehtäväksi jää vain valita kummasta tykkää enemmän. Yleensähän asiat esitetään niin suppeasti ja pinnallisesti, ettei esitysten perusteella voi niiden uskottavuutta arvioida, eikä useimmilla ihmisillä ole kompetenssia muodostaa perusteltuja käsityksiä merkittävistä asioista. Journalisteilla pitäisi ammattinsa puolesta olla (siis sitä pitäisi voida vaatia), mutta eipä näytä yleensä olevan.

Tekstejäni mediakasvatuskurssilta

Olen suorittamassa mediakasvatuksen peruskurssia kirjoittamalla blogiini aihepiirin tekstejä. Tässä luettelo tähän kurssiin liittyvistä postauksistani (julkaisuajan mukaan järjestettynä):

Johdatus mediakasvatukseen

Sanomalehdistä

Koulukiusaamisen uudet muodot

Median kasvattama

Netti ja ystävyys

Minä median käyttäjänä

Kerhot vastauksena lasten liialliselle mediankäytölle?

Mediapaasto

Medialukutaidon reflektointia

Valintoja mediassa

Pari loistavaa sarjista

Kuvia ympärilläni 

Journalismin puutteista

      (lisätty 2011-10-04)

Pelitkö aiheuttavat väkivaltaa?

      (lisätty 2011-10-10)

Mainoksista hyötyäkin

      (lisätty 2011-10-27)

Kuvia ympärilläni

Elämismaailmamme on  varsin visuaalinen (ainakin ns. länsimaissa, mutta varmaan melko lailla kaikkialla nykyään). Myös tekstit kuuluvat yleensä visuaalisuuteen (pistekirjoitus siitä poikkeuksena), mutta kuvallisuus on puhtaasti visuaalista, sillä kuvaa ei voi (tietääkseni) oikeastaan kokea muuten kuin näkemällä. Tämä visuaalisuuden korostuminen (ehkä jopa ylikorostuminen) on erityisen suuri ongelma näkövammaisten osalta, mutta siihen liittynee muitakin ongelmia. Erityisesti ärsyttävää on se, että luullakseni suurin osa tästä visuaalisuudesta on kaupallista, (yksityis)yritysten markkinointia. Etenkin katunäkymissä tämä on ikävän selvää.

Näkisin kadunvarsilla paljon mieluummin ei-kaupallisia kuvia, vaikkapa taideteoksia, mutta niiden sijaan näen lähinnä mainoskylttejä: yritysten nimiä ja ulkomainoksia. Ainoan vastakohdan niille taitavat tuoda graffitit, jotka taas ovat nähdäkseni vain rumia suttuja -- jos ne jotain viestittävät, en ehkä edes halua tietää, mitä.

Lehdissä, etenkin aikakauslehdissä (jopa Tiede -lehdessä), kuvat vievät suuren osan sivujen pinta-alasta. Monet lehdet on tarkoitettu vain kevyeksi vilkuiltavaksi, eikä vakavammissakaan ole sinänsä haitaksi jos informatiivisten kuvien ohella käytetään joitakin vain lukukokemusta miellyttävämmäksi tekeviä kuvia. Sen sijaan erityisesti naistenlehdet tuntuvat sisältävän suorastaan haitallista materiaalia.

Tässä esimerkki. Muita voit vaikka tilata täältä.

Tarkoitan tietysti nykyään jo paljon (muttei ehkä vielä puhki) puhuttuja kuvia etenkin naisista, mutta myös miehistä, jotka vaikuttavat etenkin nuoriin mieliin haitallisesti. Naistenlehtiä lukevat tytöt voivat saada itsetunto-ongelmia (ja mm. syömishäiriöitä) näistä leikattujen ja meikattujen naisten photoshopatuista kuvista, jotka tavoittelevat sellaisia kauneusihanteita, joihin kuolevainen ihminen ei pysty. Siksi mielestäni pornon ja väkivaltaviihteen sijasta kielletyksi kannattaisi mieluummin asettaa tämä paljon haitallisempi median muoto.

Pari loistavaa sarjista

xkcd on monien suosima (ja ehkä kaikkien aikojen ja koko maailman paras) nettisarjis.
Tuo nimi ei muuten ole lyhenne eikä tarkoita mitään.
Tässä sarjiksessa on ollut ainakin joitakin mainioita strippejä (kai tämä on oikea termi?) tähän Mediakasvatus -kurssiin liittyen, jolla olen. Yritän lainata niitä tässä. Klikkaamalla kuvaa saat suurennoksen.

Ensimmäinen ( http://www.xkcd.com/936/ ) liittyy salasanoihin. Kaikkien tietokoneita käyttävien pitäisi ottaa tästä heti opiksi:

Toinen ( http://www.xkcd.com/903/ ) liittyy suoremmin kurssiin, erityisesti tiedon uuteen luonteeseen, mutta myös lähdekritiikkiin ja Wikipediaan:

Valintoja mediassa

Ensin urputus: termin "media" yksikkömuoto on "medium". "Media" on siis jo monikko. "Mediat" on jotain aika outoa minun korvilleni. No se siitä. Olen liian humaltunut muistaakseni edes mitä minun tästä piti oikeastaan sanoa. Soittakaa joku "Red, red wine"... ;)

*

Asiaan. Olen tässä huvikseni ja kyseenalaiseksi hyödykseni ja ehkä harjoitukseksikin tai sitten vain viinin vaikutuksen takia kerännyt Mediakasvatuskurssimme blogeja seurattavakseni. Onneksi suurin osa on samalla alustalla toimivia, joten ne on helppo ottaa stalkkauksen kohteeksi. Osa on tehty muilla ja muissa systeemeissä. Niistä joitakin saa silti helposti seurattua. Joidenkin kohdalla seuraaminen olisi "kohtuuttoman" vaikeata, eli vaatisi jonkun tilin perustamisen tms. Semmoiseen en rupea. Tämän takia en siis seuraa kaikkia kurssin blogeja.

(EDIT: Minulle näyttää kertyneen 49 blogia listalle ja olen niitä kaikkia seurannut, myös kommentoiden ja +1 merkkaillen aika ahkerasti. Melko paljon hommaa se on ollut, enkä tiedä kuinka työekonomisesti järkevä tämä ratkaisu oli. Mutta olipahan mielenkiintoinen kokemus.)

Vastaavia valintoja mediamaailmassa tehdään muuallakin. Tämähän on se syy, miksi FB on niin suosittu, ja Google+ ja muut kilpailijat niin kovien vaikeuksien edessä: on todella vaikea saada suostuteltua ketään "muuttamaan" toiseen systeemiin, jos ei saa varsin suurta osaa suostuteltua kerralla.

Medialukutaidon reflektointia

Joudun aina välillä häpeämään heikkoja taitojani, koska historiaakin opiskelleena minulla pitäisi olla mainiot tiedonhauan ja lähdekritiikin taidot, mutta usein tunnen olevani niissä huono. En siis ainakaan ole niin hyvä kuin voisin olla. Tämä koskee lähinnä perinteisten tiedotusvälineiden käyttöä.

Toisenlainen epäpätevyyteni liittyy "sosiaalisena" tunnettuihin median muotoihin. Olen kyllä ollut internetin asukas jo kauan ja tämän bloginikin perustin jo 2007. Facebook on käytössä ja muihinkin sosiaalisen median muotoihin olen vähintään tutustunut. Osallistumiseni, siis sosiaalisuuteni, näissä medioissa on kuitenkin hyvin vähäistä. En esim. tee YouTubeen videoita, enkä edes lue toisten blogeja normaalisti kuin harvoin. En ole koskaan kirjoittanut Wikipediaan mitään. Varmasti "lukutaitoni" eli todellinen käyttötaitoni olisi toisenlaista, jos olisin sosiaalisempi netissä.

Tallentavan digiboksin ansiosta seuraan mainoksiakin nykyään erittäin vähän, mikä joskus aiheuttaa jopa tunteen tietämättömyydestä (olen törmännyt tilanteeseen että jotain tarvitsemaani tuotetta on mainostettu TV:ssä, mutten ole ollut tästä tietoinen). Seuraan ylipäätään TV-ohjelmia erittäin vähän: katson vain elokuvia (erityisesti komediat), uutiset, sekä ehkä joskus jotain TV:n komediasarjaa, jos tiedän sellaisesta (uusien sarjojen alkaminen on hankala huomata Telkku.comin sivulla). Olen kyllä jo kauan tiedostanut sarjoissa ja elokuvissa käytettyä tuotesijoittelua, mutta esim. "tosi-TV" ohjelmat saattavat sisältää paljonkin minulle tuntemattomia vaikuttamisen muotoja.

*

No niin. Yritän tässä liittää Picasasta kuvan tekstiäni kaunistamaan, mutta idiootti saitti muuttaa kielen saksaksi, joka on minulle yhtä siansaksaa (vaikka olenkin joskus hieman saksaa muka opiskellut). Vaikeuteni tässä osoittanee ainakin heikkoa mediakirjoitustaitoa. No, laitoin sitten Flickr.com -saitilta tuon "filosofisen" kuvan kun kerran oli helpompaa.

Mediapaasto

Tiesin jo etukäteen, että Mediakasvatuskurssin tehtävä pitää päivän mittainen "paasto" eli tauko mediankäytöstä olisi mahdoton. Ajattelin silti ihan oikeasti yrittää yhden päivän ajan käyttää erilaisia tiedotusvälineitä mahdollisimman vähän. Tämä päivä oli eilen.

Huomasin kuitenkin aamupäivällä ruokaillessani, että olin jo hyvän aikaa katsonut elokuvaa. En kuitenkaan lopettanut elokuvan katsomista, koska siinä oli tyylilajilleen poikkeuksellisen mielenkiintoisia asioita (ikävä kyllä loppupuoli elokuvasta sortui kliseisiin). En malttanut myöskään olla tarkastamatta kännykän kautta wikipediasta erästä elokuvassa mainittua termiä ja siihen liittyvää vuosilukua. Minulle oli tullut sähköpostia, jonka lukaisin myös kännykän kautta pikaisesti.

Olin sopinut erään lautapelin pelaamisesta iltapäivällä. Koska en osaa olla tekemättä mitään, enkä keksinyt muutakaan tekemistä odottelun ajaksi, luin Skeptical Inquirerin uusimman numeron loppuun.

Pelaajien saavuttua pelasimme hauskaa lautapeliä nimeltä A Touch Of Evil: The Supernatural Game. Pelin aikana minun täytyi useaan otteeseen lukea sääntökirjaa. Taustalla soitin tapani mukaan tietokoneen kautta levyjä.

Pelaajien lähdettyä juttelin hetken jonkun kanssa gTalk-sovelluksen kautta ja luin Tiede-lehden uusimman numeron loppuun.Aloin masentua, joten katsoin vielä yhden komediaelokuvan.

En siis onnistunut vähentämään mediankäyttöäni juuri ollenkaan (minun täytyi pinnistellä, etten kirjoittaisi tätä blogia jo illalla). Ainoa ero tavalliseen päivään oli se, etten lukenut kurssikirjoja ollenkaan. Tämä ei liene edistystä. Saatan vielä yrittää mediapaastoa uudestaan joku päivä, mutten usko saavani kovin erilaista tulosta aikaiseksi, ellen sitten joudu tilanteeseen, jossa minun on todellakin mahdotonta käyttää tiedotusvälineitä.

Kerhot vastauksena lasten liialliselle mediankäytölle?

Kirsi Pohjola ja Kimmo Jokinen ovat kirjoittaneet vuonna 2007 kolumnin "Huoli lasten mediankäytöstä on osin turha", jota tässä lyhyesti kommentoin. Kolumni perustui kirjoittajien tekemään tutkimukseen lasten mediankäytöstä. Heidän mielestään lasten virtuaaliympäristöihin liittyvät pelot ja moraalinen paniikki ovat turhan suuria; asiat ovat pääasiassa hyvin. Suurimmat todelliset ongelmat näyttävät olevan joidenkin koulujen tai luokkien (tarkentamattomat) ongelmat estävät opettajia antamasta yhtä paljon (tai hyvää?) koulutusta ja (media)kasvatusta kuin toisten koulujen tai luokkien opettajat. Myös kodeissa on erilaisia valmiuksia tässä suhteessa, mistä esimerkkinä kirjoittajat mainitsevat lapset, joiden elämä näyttää aika yksipuolisesti pyörivän pelien ja (väkivaltaisten) elokuvien ympärillä.

Mainitut ongelmat ovat varmasti todellisia ja vaikeasti hoidettavia. Kaikilla lapsilla ei vain ole mahdollisuuksia harrastaa erilaisia asioita, eikä heidän vanhemmillaan ehkä ole mahdollisuuksia viettää lastensa kanssa aikaa niin paljon kuin joillain toisilla. Jos tällaisille lapsille (etenkin jos heillä ei ole juurikaan ystäviä IRL) ei määrätä rajoituksia esim. pelaamiselle, ei kai ole ihmekään, jos he viettävät aikansa pääasiassa pelikonsolin, tietokoneen tai TV:n ääressä. Pelkät rajoitukset eivät ole tässä mielestäni mitenkään rajoittavia, vaan vaihtoehtoja on tarjottava, jos rajoituksia tehdään. On turha käskeä lapsi ulos leikkimään, jos ulkona odottaa vain vihamielinen tai ainakin sellaiseksi koettu maailma.

Kummallista kyllä, kolumnissa ei mainittu mitään nettikiusaamisesta, eikä tarpeesta opettaa lapsia käyttämään nettiä ja kameroita ja kännyköitä oikein sekä tiedollisesti että eettisesti. Tähän asiaan liittynee paljon enemmän ongelmia kuin pelkkään pelaamiseen tai TV:n katseluun.

Yksi, en tosin tiedä kuinka realistinen, tapa yrittää korjata vähävirikkeisyyttä niiden lasten osalta, joilla on vain vähän mahdollisuuksia "tosielämän" harrastuksiin ja sosiaalisiin suhteisiin, olisi tarjota koulussa harrastuskerhomahdollisuuksia. Näiden tarkoituksena olisi pääasiassa auttaa lapsia verkostoitumaan ikäistensä kanssa, vaikka eksplisiittisesti esitetty kerhon tarkoituskin (esim. pelikerho) on tietysti toteutettava. Vaikeutena on kuitenkin saada aikaan lämmin, hyväksyvä, vastaanottava, inklusiivinen, siis sanalla sanoen ystävällinen ilmapiiri, jotta ujoimmat ja sosiaalisesti heikkolahjaisimmatkin saataisiin mukaan.

Ainakin joissakin kouluissa pelikerhoja jo harrastetaankin.
Kuva on Varissuon koulusta, Turusta.

Jos tällainen toiminta olis mahdollista toteuttaa (toivottavasti sellaiseen saadaan jotenkin riittävä rahoitus kaikkialla), sillä voisi olla suurikin vaikutus juuri kaikkein huonoimmassa asemassa olevien lasten kohdalla. Rahoituksen oikeuttamiseksi tähän voitaisiin vaikka yhdistää jotain opetuksellista, mutta vain jos lapset saadaan hyväksymään se ja kerho saadaan pidettyä selvästi hauskana ja (varsinaisesta) koulusta irrallisena. Tärkeintä on ilo ja omaehtoinen toiminta ystävällisessä ilmapiirissä.

Minä median käyttäjänä

Kurssilla annettiin tämmöinen tehtävä, jota yritän nyt suorittaa:

Seuraa jälleen omaa toimintaasi median käyttäjänä. Oletko vastaanottaja, sisältöön tarttuva kriitikko, muodon analysoija vai vaihtoehtoisten tapojen suunnittelija? Vai vaihteletko näitä tapoja? Miten nuo suhtautumistavat mediaan näkyvät käytännössä toimintana?
Erityisesti kiinnitä huomiota niihin tilanteisiin, joissa on useampia henkilöitä median äärellä.

Viimeinen kohta tuottaa heti vaikeuksia. Olen median äärellä yhdessä muiden kanssa lähinnä luennoilla, tai nykyään myös koulun oppitunneilla opettajakoulutuksen yhteydessä. Median määrittely on myös edelleen ongelma. Olen pelinjohtajana roolipelissä, jossa pelaajia on (lisäkseni) neljä. Pelimateriaali, jota käytän, on pääosin kirjamuodossa, tosin jonkin verran lisään siihen kirjoittamalla itse ja etenkin etsimällä sopivaa materiaalia netistä. Tässä tilanteessa olen vastaanottaja, joka kirjoista ja netistä suodattaa pelaajille valikoiden materiaalia.

Facebookissa ja jossain määrin myös täällä blogissani olen suunnittelija ja tuottaja, sisällön kriitikko ja ehkä joskus myös muodon analysoija. Sosiaalisesta mediasta kun kerran puhutaan, niin siinä mielessä näissä tapauksissa median äärellä on useampia ihmisiä. Sisällön osalta saatan kommentoida esimerkiksi epäuskottavan oloisia väitteitä, tai tulkintaa jostain asiasta. Muodon tai paremminkin tyylin osalta olen joskus  esittänyt kommentteja jopa Facebookissa, mutta enemmän keskustelualueilla ja sähköpostilistoilla. Eniten kai kuitenkin olen vastaanootajana näissä kaikissa. Selvästi kuitenkin siis vaihtelen näitä tapoja.

Netti ja ystävyys

Lueskelin taas viinilasi kädessä teosta Kynäslahti, Kupiainen & Lehtonen (toim.): Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007. Siinä on artikkeli nimeltä "Tunteella ja järjellä nettiin – Internetissä tarvitaan uudenlaisia mediataitoja" (kirjoittajina Suvi Tuominen ja Anu Mustonen). Ehkä johtuu osittain viinistäkin, mutta nyt alkoi kiinnostaa.

Artikkelissa kerrotaan tutuista asioista, joihin haluan tehdä muutaman henkilökohtaisen lisäyksen. Ehkä sitten selvempänä poistan koko tämän tekstin, tai sitten en. Sosiaalisen median yksi puoli on juuri tämä, eli mahdollisuus tehdä itsensä naurunalaiseksi poikkeuksellisen monen ihmisen edessä. Asiaan.


Artikkelissa huomautetaan hyödyllisesti esimerkiksi siitä, että nettiystävyys (ja -rakkauskin) on paitsi jo ihan normaalia, se on myös jollain tapaa parempaa kuin perinteisempi kasvokkaisen elämän ystävyys. Näin siksi, että ihmiset voivat jopa asua vaikka kuinka kauan yhdessä silti oikeasti tuntematta toisiaan. Tämä tuntemattomuus voi sitten tietysti tulla esiin jossain yllättävässä tilanteessa, kun selviää, ettei toinen ajatellutkaan niinkuin oli itse ajatellut. Netin kautta muodostettu ystävyys tai mikä vain suhde on lähes välttämättä tässä erilainen, sillä se perustuu sanalliseen kommunikaatioon aivan toisella tavalla kuin "reaalimaailman" kontaktit. Kun ystävyys perustuu (edelleenkin usein kirjalliseen) keskusteluun, ystävystyvät ihmiset oppivat tuntemaan toisensa paljon paremmin kuin muuten olisi mahdollista.

Olen jopa tätä oivallusta käyttänyt hyväksi siinä, että olen kehottanut avioliitossa olevia kirjoittamaan toisilleen joko perinteisesti paperin tai sitten sähköpostin välityksellä. Teknologioihin (siis myös perinteisiin kynään ja paperiin) liittyvän tietyn etäännyttävän vaikutuksen takia sanallinen kommunikaatio esimerkiksi riitatilanteessa on helpottava jo siksikin, että se auttaa rauhoittamaan voimakkaina vellovat tunteet, joita taas kasvokkainen kommunikaatio ruumiinkielineen vain ruokkisi. Tämä voi tietysti olla haitaksi myönteisten tunteiden osalta, mutta toisaalta sitä voidaan haluttaessa ainakin jonkin verran kiertää. Toisaalta järkevyys on aina parempi kuin voimakkaat tunteet, joten ehkä tätä ei edes pitäisi nähdä ongelmana?

Netin hyödyllisyys ystävyyssuhteissa on tullut omalla kohdallani selväksi jo kauan sitten. Olen nimittäin jo 1990-luvulta lähtien toiminut terapeuttisena ystävänä netin kautta tapaamilleni ihmisille. On vaikea uskoa, että samanlaista suhdetta voisi kovin helposti muodostaa IRL (In Real Life), kuten nettikielellä sanotaan.

Minusta netti on yksi kaikkien aikojen hienoimmista ja parhaimmista keksinnöistä, koska se voi yhdistää ihmisiä ennennäkemättömällä tavalla, sekä tuoda tietoa lähes kaikkien saataville varsin helposti. Tietysti siinä on ongelmansa, niinkuin kaikessa. On kuitenkin tärkeää opettaa jo lapsia (sekä tietysti myös aikuisia) netin käytössä. Tätä varten pitäisi julkaista kunnollinen netin käytön ja netiketin opas, joka olisi mieluiten ilmainen. Siinä opetettaisiin kriittistä suhtautumista nettiin ja tiedonhakua yms., sekä käytössääntöjä ja järkevän toiminnan suosituksia. Siinä kerrottaisiin siis esimerkiksi, ettei nuoren ole järkevää välttämättä esiintyä netissä omalla virallisella nimellään, eikä välttämättä kannata lähettää kavereilleen tai ladata kuvagalleriaan sellaisia kuvia, joita ei haluaisi kaikkien nähtäville. Oleellista olisi selittää, miksi peruskäytössääntöjä on hyvä noudattaa etenkin netissä (mutta muuallakin). Tähän kuuluu myös hyväntahtoisen tulkinnan periaatteen selittäminen ja perustelu. Tietysti siinä pitäisi kertoa myös lakiasiat, eli mikä on laitonta ja mikä ei. Yhtä tärkeää kuitenkin on kertoa ovelista mainonta- ja manipulointikeinoista, joita netin ja muidenkin medioiden kautta voidaan käyttää.

Median kasvattama

Kuinka minua on mediakasvatatettu

Ala-asteelta muistan kuinka meille hoettiin, että "televisio on hyvä renki mutta huono isäntä". Tämän lisäksi ainoa huomaamani tai muistamani mediakasvatus ala-asteella oli äidinkielen tuntien yhteydessä tehty elokuva. Olin nimellisesti kuvaajana, eli en oikeasti tehnyt mitään. Elokuvan tekemistä ei opetettu mitenkään teoreettisesti, eikä hyvin ylipäätään muuten, vaan kyseessä oli melkeinpä vain kotivideotasoinen yritys. En muista edes koskaan nähneeni tekemäämme "elokuvaa". En tiedä osallistuivatko elokuvakerholaiset (joita saattoi olla joitakin) projektiin enemmän. Muistikuvani mukaan koko projekti oli opetuksen kannalta lähinnä menetetty tilaisuus.

En muista, että peruskoulussa tai edes lukiossa olisi käytetty edes sanomalehtiä opetuksessa, mutta on mahdollista että niin on tehty kerran tai pari. Minkäänlaista kriittisen ajattelun opetusta ei missään vaiheessa meille annettu. Romaaneja peruskoulussa ja lukiossa ohjattiin lukemaan ja niistä kirjoitettiin arvosteluja, mutta mitään kunnon analyysejä ei opetettu tekemään, vaan ilmeisesti opetusta ohjasi usko siihen, että "lukeminen kannattaa aina", kuten erään kirjakaupan mainos on väittänyt. Kyllähän minä mielelläni aina olen kirjoja lukenut, mutta en kyllä välttämättä niitä, joita koulussa käskettiin lukemaan. En ole vieläkään lukenut Seitsemää veljestä. Kalevalaakin olen lukenut mieluummin hieman englanniksi kuin suomeksi.

Ammattikorkeakoulussa opetettiin tekemään kotisivuja, jotain graafistakin muistaakseni, sekä käyttämään tietokoneita ja oletettavasti myös hyödyntämään internettiä. Viimeisimmästä varsin hyödylliseksi osoittautui pian erään kirjan loppuun lisätty netiketti, eli käytösopas internettiin, jota pitäisi kyllä hyödyntää jo alakoulussa.

Avoimen yliopiston tilastotieteen kurssilla sain varmaan ensimmäisen kerran varsinaista kriittisen ajattelun opetusta ja mediakasvatusta, kun lehdissä ilmestyneiden mainosten tilastotieteeseen liittyviä väitteitä arvioitiin. Ehkä jotain samantapaista on saattanut olla jo lukiossa (esim. korkojen ja koron koron laskemisen yhteydessä), tosin ilman todellisia esimerkkejä lehtien sivuilta.


Kuinka media on kasvattanut minua

Tulin maininneeksi, että luen mielelläni kirjoja. Niitä meillä oli kotona paljon (ja luulin pitkään että niin on kaikissa kodeissa), joten oli luontevaa lukea niitä. Enimmäkseen luin kuitenkin aika huonoa kirjallisuutta, jonka ainoa vaikutus sanallisen taidon parantamisen lisäksi varmaankin oli mielikuvituksen kehittäminen. Sanomalehtiäkin meille tuli, mutten ollut niistä kovin kiinnostunut. Aku Ankka ja Tieteen kuvalehti olivat tärkeimmät lehteni nuorena, vaikka myös Time ja Newsweek tulivat jonkun aikaa ja olivat mielenkiintoisia. Englanninkielisiä kirjoja aloin lukea 13-vuotiaana, mikä varmasti kehitti kielitaitoani.

Meille ostettiin ensimmäinen televisio harvinaisen myöhään, kun olin jo ehkä 12-vuotias. Television tai kavereilta lainaamieni videoiden katselua ei rajoitettu muistaakseni ollenkaan. Katselin jonkun verran toiminta- ja kauhuelokuvia, mutta mitään kovin hurjaa (esim. snuffia tai sellaiseksi väitettyä) ei tullut vastaan. Esim. Terminator on edelleen aika hieno elokuva ja pidän naurettavana tapaa, jolla jotkut hurskastelijat ovat sitä kommentoineet. Voi olla, että olin sen verran hyväosainen muuten, ettei katsomillani elokuvilla siksi ollut minuun kovin haitallista vaikutusta, mutta toisaalta on mahdollista, ettei niillä ole sellaista juuri kehenkään. Kielitaitoa TV:n ja elokuvien katselu paransi tietenkin, etenkin sitten kun näköni heikkeni niin, että tekstityksen lukeminen vaikeutui (olin tyypillisen hölmö, enkä hankkinut silmälaseja) - tällöin keskityin kuulemaani ja näkemääni huulten liikkeisiin yms.

Pelasin myös tietokoneella väkivaltaisia pelejä, joita myöskin on syytetty välillä aivan turhaan. Siihen aikaan pelit olivat sarjakuvamaisia, eivät realistisia kuten nykyään. Sillä on varmasti merkitystä niiden vaikutukseen. En tosin ole kovin innostunut nykyisiäkään vastaan esitetyistä syytöksistä. Jos joku väkivallantekijä onkin niitä pelannut, etsisin syitä hänen käytökseensä kyllä aivan muualta kuin hänen pelaamistaan peleistä.

Pelasin jo lapsena myös roolipelejä, joissa väkivalta oli keskeistä. Niillä oli jopa hyödyllisiä kasvatuksellisia vaikutuksia etenkin siksi, että ne herättivät minut ajattelemaan etiikkaa ja metafysiikkaa (vaikken tuolloin näitä termejä edes tuntenut). En tällä kertaa kuitenkaan kerro tästä sen enempää, koska olen juuri tehnyt niin toisaalla.

Internet avasi minulle tien tietoon. Vuosia keskityin jälkiviisaudella arvioiden aivan vääriin asioihin, eli kaikenlaiseen okkulttiseen huuhaa-aineistoon, mutta niiden kautta löysin kuitenkin tieteellisen skeptisismin. Aikani siihen netin kautta tutustuttuani tilasin Skeptical Inquirer -lehden, jonka tilaaja olen edelleenkin. Tämä lehti ja aihepiirin kirjat (sekä jotkut hyvät TV-dokumentit) opettivat minulle enemmän tieteestä ja filosofiasta kuin kaikki koulussa oppimani yhteensä.

On todella surkea tosiasia, että suomalainen koulutusjärjestelmä ei edelleenkään ole merkittävästi tainnut noista ajoista tässä suhteessa parantua, eikä yleisen kriittisen ajattelun ja tieteellisen maailmankuvan kursseja järjestetä edes yliopistoissa juuri koskaan. Erityistieteiden opiskelijat voivat näin hyvinkin valmistua jopa tohtoreiksi asti, oppimatta koskaan yleistämään kriittistä ajatteluaan oman alansa ulkopuolelle. Tästä minulla on ikäviä, henkilökohtaisia kokemuksiakin.

*

Kuten Suorannan, Sintosen ja Kupiaisen artikkelissa "Suomalaisen mediakasvatuksen vuosikymmenet" (teoksessa Kynäslahti, Kupiainen & Lehtonen (toim.): Näkökulmia mediakasvatukseen. Mediakasvatusseuran julkaisuja 1/2007) kertovat, 1980- ja '90-luvuilla tuntuu vallinneen lasten medialta suojelemista painottava käsitys, mutta kovin vahvasti tämä ei meillä kotona onneksi vaikuttanut. Voi vain toivoa, että artikkelissa mainittu medialukutaidon korostaminen vuoden 2004 opetussuunnitelmassa tuo lisää kriittistä ajattelua kouluihin. En kyllä pidätä henkeäni tätä odottaessani.

Koulukiusaamisen uudet muodot

Onneksi ei ollut "sosiaalista mediaa" silloin kun minä olin koulussa, voisi ajatella.

Etsin materiaalia Mediakasvatuskurssin toista välitehtävää varten, ja törmäsin puolen vuoden takaiseen juttuun Hesarissa (tässä vain hieman lyhennetty versio):

Kiusaamisvideot yleistyvät kouluissa

Koulukiusaaja levittää yhä useammin uhristaan kuvia tai videoita internetissä.

[...] videoiden levittäminen tekee kiusaamisesta entistä rankempaa.

"Ennen vanhaan lapsi pääsi kiusaajistaan eroon, kun lähti koulusta. Nykyään lasten elämä pyörii niin paljon sosiaalisessa mediassa, että kiusaaminen jatkuu myös vapaa-ajalla ja kotona."

"On eri asia, jos lapsi nolataan viiden kaverin edessä kuin joka ikisen koulutoverin edessä. Lapsi miettii, voiko mennä kouluun, jos kaikki nauravat hänelle."

HS:n haastattelemien rehtoreiden mukaan asiaa pyritään pitämään kouluissa esillä, ja nuorille annetaan mediakasvatusta.

Käytännössä todellisuus näyttäytyy nuorten arjessa erilaisena. HS:n tapaamat Laajasalon yläasteen oppilaat sanovat, että opettajat eivät yleensä tiedä kiusaamistapauksista mitään, eikä oppilaille ole puhuttu yleisistä pelisäännöistä.

Näin kirjoitti Jorma Palovaara 14.4.2011 Helsingin Sanomissa. Täällä koko teksti.


Tämä uusi kiusaamisen muoto on luultavasti tärkein syy antaa (tuleville) opettajille koulutusta mediakasvatuksesta. En ole varma auttaako se, mutta pakkohan sitä on yrittää, koska tuskin moni asia on yhtä tärkeää kuin kiusaamisen poistaminen koulusta.

En ehkä seuraa perinteisiä tiedotusvälineitä kovin ahkerasti, mutta luulen, että juuri nämä kiusausasiat ovat niitä yleisimpiä syitä nostaa mediakasvatus esille. Tosin mediakasvatusta ei välttämättä useinkaan tällä termillä mainita. Tässäkin se mainitaan vain rehtorien puolustuspuheessa, josta jää sellainen käsitys, ettei heillä ole nettikiusaamiseen muita vastakonsteja. Tämän jutun perusteella näyttää siltä, ettei mediakasvatusta ainakaan jutussa mainitussa oppilaitoksessa juurikaan harjoiteta, eikä nettikiusaamisen vastustamiseksi (voida) tehdä mitään muutakaan.

Sanomalehdistä

Lueskelen sitä mukaa kuin ehdin teosta nimeltä Näkökulmia mediakasvatukseen ja pääsin viimein toiseen osaan. Tämä toinen osa alkaa artikkelilla, jossa puhutaan sanomalehtien lukemisesta ja etenkin nuorista sanomalehtien lukijoina. Siinä mainittiin, että 2 % nuorista ei lue sanomalehtiä ollenkaan ja sitten hieman pohdittiin, kuinka nämäkin saataisiin lehdistä kiinnostumaan. Minusta tämän lukeminen toi mieleen puhelinmyyjät, jotka silloin tällöin yrittävät minulle jotain lehteä tai muutamaa kaupitella, eivätkä aina meinaa uskoa, ettei minulla ole varaa sellaisiin. Kysehän ei oikeastaan ole rahasta. Minun pitäisi olla todella rikas, että viitsisin rahojani haaskata tarjottuihin lehtiin, jos silloinkaan. Hieman sama pätee sanomalehtiinkin.

Miksi nuorten, tai ylipäätään kenenkään, pitäisi lukea sanomalehtiä?

Minulle ja varmaan monille muillekin jo ala-asteella yritettiin takoa päähän sanomalehtien lukemisen tärkeyttä. En silti niitä pidä tärkeinä, enkä lue niitä kuin satunnaisesti silloin, kun sopivassa tilanteessa huomaan lähettyvillä lojuvan lehden, eikä ole todellakaan muuta tekemistä kuin sen lukeminen. Siis lähinnä odottaessani vaikkapa luennon alkua.

En vain näe sanomalehtiä kovin hyödyllisinä informaation lähteinä. Niiden sisältö on hyvin pinnallista, eikä yleensä minua kiinnostavista aiheista niissä sanota juuri mitään, tai jos sanotaan, niin todennäköisesti jotenkin virheellisesti. Osaan etsiä webistä niistä asioista paremmin tietoa, kuten myös kirjoista ja (lähinnä akateemisista) aikakauslehdistä.

Paranormaaleista ilmiöistä, tieteen ja epätieteen rajanvedoista, sekä jonkun verran tiedepolitiikastakin kerrotaan tässä lehdessä.

Sanomalehtien pinnallinen tiedotus on hyödyllistä vain nimenomaan tiedotustarkoituksessa, luulisin. Siis lähinnä jonkin paikkakunnan tapahtumien ja ehkä paikallispolitiikan keskustelunaiheiden kannalta. Artikkelissa paikallislehtien lukemista pidetäänkin tämän takia keinona kotiutua uudelle paikkakunnalle muuton jälkeen. Ehkäpä niin, mutta minulla ei olekaan koskaan ollut tarvetta kotiutua millekään paikkakunnalle (vaan paremminkin esim. yliopistoon - tietysi yliopiston lehtiä voikin pitää niiden paikallislehtinä, jolloin täytyy myöntää että olen niitä käyttänyt juuri tähän tarkoitukseen). Erityisesti maahanmuuttajille paikallislehdet ja ylipäätään uuden asuinmaan lehdet kyllä ovat varmasti todella tärkeitä apuvälineitä kulttuuriin tutustumisessa ja oman paikan etsimisessä.

Mielenkiintoista oli myös artikkelin esiin nostama huomio sanomalehtien lukemisen vaikutuksesta PISA-kokeissa menestymiseen: suomalaisten menestyminen PISA-kokeissa voi selittyä yksinkertaisesti sillä, että monet PISAn kysymykset ovat usein sanomalehtitekstityyppisiä, joiden lukemiseen suomalaisnuoret ovat tottuneet muita keskimääräisesti paremmin. Siis suomalainen koulu ei ehkä olekaan ansainnut saamaansa kiitosta. :)

Johdatus mediakasvatukseen

Olen päättänyt opiskella opettajaksi. Pääsin sellaiseen ohjelmaan (Opeksi V), jonka pitäisi valmistaa minut ainakin nimellisesti päteväksi opettajaksi alle vuodessa. Osana näitä noin lukuvuoden kestäviä opintoja on kasvatustieteen perusopinnot, joista Johdatus mediakasvatukseen on piakkoin alkamassa. Tämän kurssin vaihtoehtoisena suoritusvaatimuksena on blogin kirjoittaminen kurssin aiheista. Niinpä kirjoitan niistä nyt jonkin aikaa tähän blogiini. Jossain määrin filosofiaan tämäkin kurssi liittyy, tai filosofia kurssiin oikeastaan, koska filosofia liittyy jotakuinkin kaikkeen. Ainakin jos sen niin päättää ymmärtää. :)

Kurssin ensimmäinen tehtävä oli yllättävän mielenkiintoinen. Yhden päivän ajan täytyi pitää mediapäiväkirjaa, johon merkitsi ylös mitä mediaa käytti mihinkin aikaan. Esim. mitä kirjaa luki, mitä katseli telkkarista, surffasiko netissä jne. Tein tuon tehtävän eilen. Mielestäni katsoin silloin hieman tavallista enemmän telkkaria (TV:stä tallentamaani elokuvaa ja uutiset suorana - näin minulla on tapana toimia, koska en halua katsella mainoksia). Myös Facebookissa tuli tuhlattua aikaa, mutta tämä on ikävä kyllä ollut jonkinlainen trendi viime aikoina. Täytyy yrittää vähentää selvästikin. Tällainen harjoitus voisi olla hyvä kaikkein aina silloin tällöin tehdä, sillä voisi olla hyvä huomata kuinka paljon aikaa tulee tuhlattua aivan vääriin asioihin.

Semmoinen ajatuskin minulle tuli, etten oikeastaan ole varma termin media merkityksestä. Olen tottunut ajattelemaan että sillä tarkoitetaan sellaisia tiedotusvälineitä kuin TV, radio ja lehdet. Siis sellaisia, joiden sisältö tarjotaan julkisesti kaikille halukkaille, vaikkakin ehkä maksua vastaan. Mutta ns. sosiaalisen median (tai web 2.0 kuten sitä joskus harvemmin nähtäväsi nimitetään) kohdalla termin media merkitys tuntuu hämärtyvän. Onko Facebook tiedotusväline? Siis muillekin kuin siellä mainostaville tahoille? Minun statuspäivitykseni siellä näkyvät vain "Ystävilleni", vaikka jotkut muut asiani sielläkin saattavat olla avoimemmin nähtävissä.

The Most Important Teachings of Philosophy

I will list here some of the most important teachings of philosophy that I hope all people (or at least my students) to learn. They are not in a particular order.

• It is most important to learn to cope with epistemic (and other) uncertainty, acknowledging this uncertainty. The feeling of certainty is only psychological and it is an epistemic error. The absolute truth cannot be attained, or even if it can, it is methodologically better to assume that it cannot.
• In addition to known alternatives there are other possible choices. You can also invent new options yourself.
• Aspire to remember all your sources (what have you adopted and from where). That means not only books and movies, but also other people, from whom you have adopted opinions.
• It is important to learn the difference between yourself and the beliefs and opinions you hold (for now). You should not identify with any belief, belief system, or even a way of thinking. Identities are separate from your self, and exchangeable. The Self is a matter of definition. Identities are rarely rationally chosen.
• Critical thinking does not mean being critical of others or of their works. It means being rational, and so also giving critical praise when it is due.
• Criticism is best to be formulated as a question. That will teach also (epistemic) humility. Criticism is very probably erroneous as well, which is worth remebering.
• The Principle of Benevolent Interpretation: Interpret others as if they were ethically, intellectually, and epistemically excellent.

I hope to continue this list later.

Filosofian tärkeimmät opetukset

Listaan tähän jotain tärkeimpiä filosofisia opetuksia, joita toivon kaikkien (ainakin oppilaideni) oppivan. Ne eivät ole missään erityisessä tärkeysjärjestyksessä.

• Tärkeintä on oppia tulemaan toimeen tiedollisen (ja muunkin) epävarmuuden kanssa, tämä epävarmuus tiedostaen. Varmuuden tunne on vain psykologista ja se on tiedollinen virhe. Absoluuttista totuutta ei voi saavuttaa, tai vaikka voisikin, on menetelmällisesti parempi olettaa että ei voi.
• Tiedettyjen vaihtoehtojen lisäksi on myös muita mahdollisia vaihtoehtoja. Uusia vaihtoehtoja voi myös keksiä itse.
• Pyri muistamaan kaikki lähteesi (mitä olet mistäkin omaksunut). Siis ei vain esimerkiksi kirjat tai elokuvat, vaan myös toiset ihmiset, joilta olet omaksunut käsityksiä.
• On tärkeä oppia ero itsen ja (toistaiseksi) kannattamiensa käsitystensä ja uskomustensa välillä. Ei pidä samastaa itseä ja jotain tiettyä uskomusta, uskomusjärjestelmää, tai edes ajattelutapaa. Identiteetit ovat itsestä irrallisia ja vaihdettavia. Itse on määrittelykysymys. Identiteetit ovat harvoin rationaalisesti valittuja.
• Kriittinen ajattelu ei tarkoita kritisoimista. Se tarkoittaa rationaalisuutta, eli myös kriittistä kehumista silloin kun se on perusteltua.
• Kritiikki on paras muotoilla kysymykseksi. Se opettaa myös (tiedollista) nöyryyttä. Myös kritiikki on hyvin todennäköisesti virheellistä, mikä on syytä muistaa.
• Hyväntahtoisen tulkinnan periaate: Pyri tulkitsemaan toisia niinkuin he olisivat eettisesti, älyllisesti ja tiedollisesti erinomaisia.

Toivottavasti jatkan tätä luetteloa vielä myöhemmin.

Modernism and Religion

I have finally finished reading Moojan Momen's book The Phenomenon of Religion. A Thematic Approach (Oneworld Publications, 1999), a good popular introduction to comparative religion. I have posted several times in this blog about various chapters in that book before, and now is the time for the last one.


Momen writes about the insights of Wilfred Cantwell Smith on the study of religion:

What we now call the religions of the world were [...] not always seen thus. [...] In the pre-modern world, religion was not a separate part of life that could be analysed as an entity. Rather, it was intergral to living; it was the way that people saw the world. Since what we now call the religious view of the world was the way that people saw the world, it was, in a sense, invisible, part of the basic assumptions that people made about life and the world about them. These assumptions were so basic that they were not a subject for discussion, they were accepted as 'given', forming an inherent and seamless part of people's reality. What the modern world has done is to separate this part of human life and call it religion.

[...] The use of the word 'religion' itself, in its sense of differentiating the different religions of the world, is a new usage. In earlier times its meaning was closer to the present use of the word 'piety'.
(P. 475.)

The 'religiosi' were monks or hermits in the past, but everyone (except perhaps some very rare individuals) seems to have lived within the conceptual world of religion simply because there was no alternative. People usually just accept their traditions as the way things have always been done, even if those traditions are really just a generation or two old. They go by their daily lives without bothering to think too much. They perform the usual rituals, because that's just what they've been accustomed to doing.

Each religion is now seen as one of a number of competing religions, and even these must struggle for people's loyalty with a large number of modern ideologies and worldviews.

[...] Religion has lost its claim to be the exclusive viewpoint from which people see the world.
(P. 476.)

Knowledge of the scientific worldview, and the awareness of the sheer plurality of religions and different worldviews (no longer just in some distant countries, but even in one's own) makes it impossible for people pretty much anywhere to simply implicitly assume that their traditional religious worldview is true. They force people to recognize the fact that others don't believe what they believe. Especially in the West, knowledge of historical religions, such as the polytheisms of Antiquity, forces people to acknowledge that as the ancient religions are discarded as false, so can theirs. Science is pushing all gods out or its worldview, and at least educated people accept the superiority of science as a truth seeking method. One can only hope people will also learn to think scientifically (critically), and eventually to discard the last vestiges of religion. This, of course, is what intellectuals have for a long time thought would occur very soon.

Towards the middle of the twentieth century, the outlook seemed bleak for religion. Many scientists and sociologists were prepared to foretell its demise, either over a few generations or over the next few centuries. (P. 484.)

The response to the advancement of "Western" Christian and then secularized culture has been a problem for other cultures it has come to contact with:

The arrival of the Western powers in most parts of the world during the nineteenth century brought with it severe problems for the religions of those places. The technological and political superiority of the West appeared to lay down an unanswerable challenge to the established religions of other parts of the world. (P. 490.)

For the present, the clash of the "two cultures", that of the "West" with that of the Islamic culture, is of present concern:

For the Middle-Eastern Muslim in the nineteenth century, this dilemma could be expressed thus: if the religion of Islam is the true religion of God, why has God allowed the Muslim nations to fall so far behind the Western, Christian nations? One partial solution to the dilemma appears to be a wholesale adoption of modernity so as to close the gap. It is, in particular, modern technology that is imported -- this being something that does not inherently challenge the religious worldview. But along with modern technology comes modern education, to enable people to use the technology. Thus, gradually, there arrive otehr modern concepts such as democracy and individual rights. These are much more challenging to traditional society, its structures and, ultimately, its religious foundations. (P. 490.)

The teaching of the scientific way of thinking itself is inherently dangerous to the traditional worldview because in its progressivism it is so contrary to the religious, conservative way of thinking. It teaches the student to not be dogmatic, to not accept anything without proper justification. This is detrimental to religious faith more than anything else. It is no wonder that the religious (especially the fundamentalists) want to take use of all the fruits of science and technology, without accepting source of those innovations, the science itself. They try to retain their superstitious worldviews by refusing to accept the scientific worldview, but how long can they resist? Perhaps their verbal and sometimes physical violence is actually caused by their desperation in the face of certain extinction?

But there is also the recent resurgence (or death growl?) of fundamentalism, even in the West. The US is the leading country in Western religiosity. In fact, it is a strange exception to the general development of secularization. Americans are surprisingly religious, while Europeans and other "Westerners" tend to be almost non-religious, and certainly becoming less religious. As explained in a great article in Free Inquiry (or was it Skeptical Inquirer?) some years ago, this is probably due to such social differences as the lack of real social security in the US, combined with a highly competitive and individualistic culture. These leave the individual rather helpless and at the mercy of fate, compared to the situation in European welfarestates, for example. When nothing else can be done, the resorting to religious wishful thinking is understandable.

The trend could be changed by the failure of the welfarestate systems under the pressure of global economic powers, climate change, and other events and things uncontrollable by the people in European and other countries. It could spell disaster for us. Religion could rise to power again, at the worst possible time, resulting in the destruction of all the good things we have achieved, such as (more or less) secular states that (more or less) uphold humanrights, provide high quality education for the masses, and support the progress of science. It is possible that mankind, and science with it, will perish in the near future. To avoid this, we must actively seek ways to educate each other, and to find rational solutions to our problems.

Religion has a strong hold of American politics not only because of the lack of social security, but also because the powerful use of the media by religious individuals and organizations:

In 1960,the Federal Communications Commission, the government organ that controls broadcasting in the United States, issued a ruling that meant that local radio and television station owners could charge for religious broadcasting and still have it count towards their public interest broadcasting commitments. The mainstream churches, who had until then dominated the media, refused to purchase broadcasting time. The evangelical movements enthusiastically picked up the vacant slots. From that time onwards, it has been evangelists who have dominated religious broadcasting in the United States.

[...] By the 1980s, the televangelists were building churches and universities and funding such projects as theme parks with the money being raised by their broadcasts. In addition, several televangelists began to move into the political arena. Pat Robertson's Christian Coalition and Jerry Falwell's Moral Majority supported both of Ronald Reagan's presidential campaigns and were credited with delivering a large block of votes to him.
(P. 521.)

And as anyone reading this (if anyone is actually reading this), things have only gotten worse since the 1980s in the US.

Fundamentalism and Liberalism

I am still reading Moojan Momen's book The Phenomenon of Religion. A Thematic Approach (Oneworld Publications, 1999), and blogging about what I find interesting in the book. Before starting to read this book, I wrote about what I read in another book about Fundamentalism and Modernism in Islam. The title of this text is taken from chapter 14 in Momen's book. It should be obvious that I am very much interested in this subject, and so will quote much of that chapter here. Momen begins by explaining the importance of the topic:

One aspect of religion that has come to general attention in recent years has been the upsurge of fundamentalism. The split between fundamentalists and liberals appears to affect almost every religious community to one extent or another, in many different countries. Almost every religious movement, other than the most narrow sects, contains individuals who tend towards either extreme. (P. 363.)

It is often thought that the term 'fundamentalism' cannot be applied to religions other than Christianity. This is due to the history of the term, as Momen notes before defining the term for wider usage:

Historically, many authorities date fundamentalism from the publication in North America of a series of pamphlets, The Fundamentals, between 1910 and 1915. Although to trace the name to this event would be correct, to date fundamentalism from it would be a very limited view of a phenomenon that has a long history in religion. Also limited is the opinion that fundamentalism is a reaction to modernity. This view would restrict the occurence of fundamentalism to modern times (although it must be admitted that modernity has brought fundamentalism very much to the fore). Nor, indeed, should fundamentalism be limited to Christianity or even the Western religions. (P. 363.)

The point is that the phenomenon referred to as fundamentalism is much wider than one religion (or even religions in general), so it makes sense to define the term in a way that allows the student of religions to use it in a wider scope. Momen goes on to analyze the characteristics of both fundamentalism and liberalism, in order to show what kind of phenomenon (or phenomena) we are trying to understand. First, he looks at the attitude toward "holy" scriptures:

The fundamentalist looks to the holy scriptures of the religion as absolute and unchanging truth. [...] Even in religions that have no concept of a scripture revealed by God, Theravada Buddhism for example, a similar attitude towards scripture can exist.

As a secondary principle, fundamentalists also favour a literal interpretation of scripture. [...] [T]he fundamentalist always regards the scripture as referring to real situations and facts. What the scripture says corresponds to empirical reality. For example, even if heaven and hell are acknowledged not to be physical places above and below the earth, these two words nevertheless do refer to existent realities. Barr points out that the importance of preserving the first principle, the inerrancy of the text, will often compel the fundamentalist to relax the second principle and allow some degree of non-literal interpretation. (P. 364.)

Christian Fundamentalists claim to read their scriptures literally and without interpretation (which is really impossible, because even a literal interpretation is an interpretation). In fact, though, they do not. They actually have a set of beliefs that guides their interpretation. But this is rather well known, and besides the point. Perhaps I will write about that some other time. Momen continues to point out one of the biggest problems of fundamentalism, and then compares the fundamentalist view to the liberal:

Another characteristic fundamentalist attitude is that the whole of the scripture stands or falls together. This view maintains that since the scripture is the Word of God and therefore infallible, the inerrancy of every single sentence of the scripture must be maintained, otherwise the slightest error in any smallest part casts doubt on the whole.

By contrast, the liberal is willing to allow that the texts of the scriptures are open to more than one interpretation; parts of the scripture are more 'true' -- in the sense of being more likely to have actually occured physically -- than other parts. As well as truth relating to empirical reality, the liberal is prepared to see other types of truth -- typological, metaphorical or mythological -- in the scripture. Allegorical and symbolic interpretations may be used, particularly of passages that appear to contradict human reason, and social and contextual factors taken into account. [...] As a relative, rather than an absolute, truth, therefore, the meaning of the scripture is not considered fixed but must be reinterpreted in every age, for the concerns of that age.

The liberal is much more willing to view the holy scripture as a historical document, written down by fallible men and women sometimes many years after the events portrayed. [...] In contrast, the fundamentalist, if he or she does accept the historical nature of the scriptures, will insist that they were divinely protected from alteration or error. Certainly, no external factors such as the social conditions pertaining at the time that the scripture was written down, are considered relevant to the understanding of the texts. It is, therefore, a characteristic feature of fundamentalists that they consider that they can derive the meaning of the scriptures directly, just by reading them. No contextual, philological, or historical information beyond what is evident in the text is needed. The plain meaning of the texts is their intended meaning. In contrast, the liberal considers that the scriptures have to be read contextually, taking into consideration historical and philological information [...].
(Pp. 365 - 367.)

The attitude of the fundamentalist is clearly opposed to modern academic (historical, critical) exegetics, as is well known in that field of study. The liberals are much better equipped to accept the findings of exegetics.

Aother source of authority in religions is tradition. Momen justifiably defines two different types of fundamentalism based on their view of tradition, as follows:

When one consideres the traditions of a religion, we find that there are different types of fundamentalists, whom we may define in two major groupings.

Some fundamentalists are conservative and traditionalist. These regard tradition as an element in the religion that is as authoritative as the scriptures themselves. [...] In Islam, the concept of the Sunna (the deeds and words of Muhammad as the perfect example for ll Muslims to follow) and the doctrine of ijma' (that whatever the Muslim world holds as a consensus must be correct) act as a powerful force for maintaining traditional attitudes and positions. If any of the religion's structures or doctrines are in conflict with society, then it is society that must change to conform with what is perceived to be the Divine. [...]

The second group of fundamentalists is of teh evangelical, radical, revivalist type. These regard the traditions of the religion as the main obstacle to a return to the 'pure' original religion. [...]

Radical and traditionalist fundamentalists only differ in how they define the boundary of what they consider to be unalterable and inerrant. The radicals place the boundary aroud the scripture itself, while the traditionalists extend it to the traditions of the religion. [...] In the Christian world, Roman Catholicism holds that the traditions of the Church are of equal authority to the scripture. (This has been the official Catholic position since the Council of Trent, 1563.) The fundamentalists among the Catholics tend to be traditionalists. [...] Radical fundamentalists in the Christian world are to be found among the Protestant sects -- Protestantism being a movement that arose as a reaction to the traditionalism of Catholicism. In the Muslim world, most fundamentalists are traditionalists, since Islam is a religion in which tradition plays an important part. There are, however, a few modern radical groups -- for example the followers of Rashad Khalifa and of 'Ali Shari'ati.
(Pp. 367 - 369, emphasis added.)

Some people think that fundamentalists actually have more in common with freethinkers (non-religious atheists) than with liberals, and there may be some truth to that. The reason is emphatically not that freethinkers are equally dogmatic, as often claimed by propagandists, but the demand for clarity on the issues of religion. Liberals can have very vague ideas about religion, that defy rational criticism by simply avoiding it. This does not seem intellectually honest or sensible to either the atheist, or the fundamentalist. The freethinker wants to know what the claims of the religious person actually are, and the fundamentalist wants to know exactly what her religion teaches, so she can (dogmatically) believe it. It also seems to both of these that the liberal believers can have any number of different ideas of what their religion is all about, which makes them all seem rather baseless:

A more basic criticism levelled by fundamentalists at liberals concerns the arbitrary nature of their view of the scriptures; some parts of the scripture liberals regard as the religious core and therefore to be preserved; other parts are culturally determined and therefore can be dispensed with or interpreted liberally. What determines which parts are treated in which of these two ways? To a fundamentalist, the dividing line appears not to be defined by any discernible logical rules, but rather by whatever happens to be the current social fashion. [...] Are fashion and current secular sensibilities to be the arbiters of the standpoint of faith? If so, will the inevitable result not be eventually to jettison everything? In this sense, we can say that fundamentalism is much more of a reaction against modern, relativizing, liberal trends in religion than a reaction against modernity itself. (P. 370.)

Momen notes that in modern times there has been a linking of "xenophobic fundamentalism to a strident nationalism in many parts of the world" such as the United States (p. 371). I think that there is a similar attitude in Islamism (various forms of political Islam), but it is connected to the presently non-existent, ideal, unified Islamic nation, rather than any of the present nations.

There is marked difference in the attitudes of fundamentalists and liberals towards people of other faiths (or of none), as Momen points out:

The fundamentalist's conviction of possessing the truth leads to a strong tendency to correct the errors of unbelievers. Thus the interreligious activities of the fundamentalist are typically evangelism and missionary work. The interreligious activities of the liberal, on the other hand, tend towards ecumenism and interfaith dialigue. Fundamentalists have no time for such activities. Since their own religion already possesses the absolute truth, there is no point in looking elsewhere for it. (P. 372.)

It is very interesting how these different types of religious beliefs have influenced the political views of their adherents:

In the past, there does not appear to ahve been any characteristic political stance from either fundamentalists or liberals. If anything, both parties often tended to political quietism. [...]

Recently, much of this has changed greatly. Both sides have taken on characteristic political attitudes and fundamentalists have left their social isolation and entered social and political life in every part of the world. In recent times, fundamentalists have tended to be found at the right of the political spectrum, encouraging individual self-reliance and stressing public morality and order. Some fundamentalist groups have even reversed their previous tendency towards asceticism; they now adopt a positive, encouraging attitude towards the accumulation of wealth. These groups have become actively involved in politics. They advocate capitalism and a laissez-faire social philosophy, while raising communism to an almost mythological level of evil. The best-known example of this is the Moral Majority movement in the United States which contributed to Ronal Reagan's electoral success.

An important social and political feature of fundamentalism is the tendency to promote a traditional role for women in society within the sphere of home and children, rather than working outside the home and taking a political role. [...]

Liberals, on the other hand, tend to the political left in modern times, due to their concern with social issues. [...] Liberals have also changed their previous tendency and now incline towards asceticism. They have a negative attitude towards the accumulation of wealth and are supportive of the emancipation of women.

Fundamentalists regard existing political structures with suspicion as the products of human thinking and efforts rather than divine revelation. The extreme wing of fundamentalism would overthrow them in favour of a political structure based on the holy scripture. [...]

The fundamentalists' rejection of all doctrinal positions outside their own leads to highly demarcated, tightly knit, highly committed, socially isolated communities. Liberals, on the other hand, consider the beliefs of the rest of the world sympathetically and are much more integrated into society. The great diversity of beliefs among them, however, hinders the formation of coherent groups. It also reduces the likelihood of a high degree of commitment.
(Pp. 372 - 375.)

It is obvious why fundamentalism is a political danger all over the world. They oppose the idea of a secular state (i.e. the separation of church/temple/mosque and state), and would rather see it replaced by a theocracy. That would mean turning the proverbial clock back to middle ages, which is something humanity simply cannot afford to do. They are such a powerful force because of this commitment and hierarchical organization (not to mention being very well funded). That is why the best hope for the rest of us is to form secular, political opposition to them, and to battle their attempts to bring religion into politics every step of the way (unfortunately, in the United States things are so bad that it's actually a battle to remove religion from politics). Because of the fuzziness of the religious beliefs of the liberals, there is usually much less "friction" between freethinkers and liberals than there is between freethinkers and fundamentalists. This should make alliances in politics between liberals and freethinkers not only the prudent thing to do.

Momen returns to the issue of defining fundamentalism:

For the fundamentalist, the secular world must adapt to and come under the control of the religious world. The liberal considers that it is the job of the religious world to adapt to and become relevant in the secular world. [...]

[A]lmost all Muslims believe in the inerrancy of their scripture, the Qur'an, but this does not make them all fundamentalists. To differentiate between fundamentalists and liberals in the Hindu, Buddhist and Muslim worlds, one must examine such factors as social relations and the attitude towards modernity and religious diversity. [...] Thus the arguments presented in this chapter point to a position in which fundamentalism and liberalism are not defined in any absolute terms. Rather, the definition is multi-factorial and relative to the particular religions and historical situation of the individual. In other words, fundamentalism and liberalism must be identified through a pattern that changes from one religion to another [...].
(Pp. 375 - 376.)

Momen rejects attempts to base the liberal--fundamentalist dichotomy on social or intellectual categories or factors, and seems to believe instead that it is likely that the differences between these groups are caused rather by different psychological types (pp. 276 - 378):

In psychological terms we may characterize fundamentalism and liberalism as two different ways of thinking, two cognitive styles. Cognitive style refers to the individual's characteristic and consistent manner of organizing and categorizing perceptions and concepts. [...]

The fundamentalist mentality is characteristically one that sees things in terms of black and white. [...] The liberal is more inclined to allow for 'grey areas', intermediate situations. [...] In this way, we are gradually soming to the point at which it is possible to see that the fundamentalist--liberal split is not something that affects religion alone; rather, it is one facet of a much larger phenomenon in the psycho-social life of humanity.

One of the underlying differences between fundamentalists and liberals is that the former are driven by a desre for certainty. [...] For the fundamentalist, certainty is only to be found in objectivity. The indecisive world of the liberal who is willing to see some truth in all opinions; the uncertain fields of historical and literary criticism, where different opinions abound: these are all tainted by personal opinion, and therefore by subjectivity. This is deeply unsatisfactory to the fundamentalist psyche. The only way of achieving objective truth is to take a standard that lies outside human subjectivity. [...]

The fundamentalist favours absolutes, while the liberal favours relativistic styles of thinking. [...]

It should be noted that cognitive style is not the same thing as personality. Cognitive style is a much more flexible function that can change relatively easily in a person. Although we can define fundamentalism in terms of a particular cognitive style, there is a problem as to which phenomenon causes which.
(Pp. 378 - 380.)

This hypothesis certainly seems plausible. It also points to a possible way of changing the world for the better: children should be taught more open-minded cognitive styles, and possible the same could be done to adult fundamentalists as well. This roundabout approach to the problem might prove more effective than attempts to reason with fundamentalists -- anyone who has tried that knows how pointless it is.

Momen states that "it has been the phenomenon of secularization and religious pluralism in the modern world that has brought the liberl--fundamentalist split to the fore of religious life" (p. 381). This seems obvious enough. Momen gives an abstract, "historical" perspective to the cause of the spli:

At some stage in the development of the religio, its history, doctrines and social laws are written down, thus creating the sacred text of the religion. [...] This process of writing down what then becomes regarded as sacred and unalterable is the historical crux of the fundamentalism--liberalism dichotomy. Two problems arise from this process.

The first and less important problem relates to the question of authenticity. [...]

[I]f particular religious reachings become a source of difficulty as social conditions change, the question of the authenticity of the sources may be reaised by liberals wishing to adapt the teachings to social change.

Much more important for our present concern is that the writing down of the teachings, laws and history of a religion in effect freezes them into a particular setting. Thse texts are written within the worldview -- cosmology, mythology, social concerns and intellectual debates -- of a particular time. This does not mean that the sacred scriptures are necessarily frozen in the worldview of the time of the founder of the religion. Rather, it is the worldview of the time when the scripture is written down that is important, as this is what is fronzen into the texts. [...]

This increasing divergence between the worldview of the texts and the contemporary worldview results in the fundamentalists--liberal dichotomy. The fundamentalist regards the texts as unalterable and divine and so struggles to make the contemporary worldview fit in with the worldview embodied in the texts. The liberal, on the other hand, is striving in the opposite direction, trying to make the texts fit in with the contemporary worldview. [...] We can note, in passing, that those religions in which the tradition has remained largely oral up to the present time, the primal religions, have suffered very little from this fundamentalist--liberal split. Such religions are adapting to new circumstances all the time but this change is gradual and without a written record of the past for comparison, occasions no adverse comment.
(Pp. 382 - 384.)

It remains an endless source of amazement, how some people can actually believe written word so gullibly as to believe that it is somehow of divine origin, merely because it is written, because the text itself claims to be of divine origin, or because they have been told it is of divine origin.

The Origins of the Hadith

I'm still reading Moojan Momen's book The Phenomenon of Religion. A Thematic Approach (Oneworld Publications, 1999), and blogging about what I find interesting in the book. Some time ago I was reading about Islam. Now I want to extract a longish excerpt from Momen's book on the same topic, specifically the Hadith, or Traditions about the alleged sayings and doings of Muhammad the alleged prophet:

Of course, Muslims themselves have always recognized problems regarding the authenticity of the Hadith literature. Acknowledging that many Traditions relating to Muhammad were forged in the early period, they developed a whole branch of Islamic science that sought to distinguish between the true and the forged Traditions. They examined the line of transmitters of each Tradition and tried to ascertain the reliability of each person in the chain. They also examined the line as a whole and determined whether the individuals in the chain of transmission could have been in contact with each other.

Modern Western scholarship, however, examining critically the earliest surviving documents, has cast a much more fundamental doubt over the Hadith literature. The first to raise questions about the traditional version of the rise of the Hadith literature was Ignaz Goldziher. He showed that up to three centuries after Muhammad, many individuals, political parties and sectarian movments within Islam were manufacturing Traditions that supported their claims and positions. These Traditions, claiming to be on the authority of Muhammad, gave each faction legitimacy and authenticity.

Joseph Schacht took this line of research further. He showed that the schools of Islamic law that arose were in fact the result of differing sets of customary law in such towns as Medina and Kufa. These centres established what had been the customary tribal law from pre-Islamic times in their area by incorporating it into the Holy Law. It was only at a later date, when it became the norm to trace all law back to the Prophet Muhammad, that there evolved numerous Traditions relating these practices back to him. In this way the customary law of each of these places became enshrined in the Holy Law, the Shari'a of Islam.

We should not see this process of the retrospective attribution of customary practice back to Muhammad as the activity of malicious forgers. Rather, these were the actions of sincere and pious men who regarded their views as the correct Islamic standards. From this it was only a short step to being certain that the Prophet would have acted in the same way if faced with the same situation; and then another short step to saying that the Prophet did act thus; and then yet another short step to creating a Hadith that confirmed that he did act thus.
(Pp. 325 - 326.)

Momen goes on to talk about Wilfred Cantweel Smith's hypothesis about the the origins of the term Shari'a, but since it is apparently not as well established as the above, I won't quote that part.

Trance and Religious Experience

I'm still reading Moojan Momen's book The Phenomenon of Religion. A Thematic Approach (Oneworld Publications, 1999), and blogging about what I find interesting in the book. Momen describes common features of the experience of trance or mystical ecstacy:

1. Those who enter states of trance or ecstacy report the experience of a monist state (i.e. when the 'me' and 'not-me' division in the world breaks down and they experience an intense sense of unity with Reality). Trance or deep meditation produces a state that appears to correspond in many respects to the 'infantile state' (Piaget), the 'state of hyper- or hypo-arousal' (Fischer), or 'deautomatization' (Deikman). These states result, as described above, in a breakdown of subject--object differentiation. The self and the world around become merged. A monistic state is experienced.
2. They report the phenomenon of the differing passage of time. Those who have an intense religious experience often claim that time stood still or passed very slowly during this. This, again, was found by Fischer to be a phenomenon associated with altered states of consciousness, hyper- or hypo-arousal.
3. They report that their intense religious experience is ineffable (its reality cannot be communicated by words). It can only be understood by another who has also experienced the state. This phenomenon can [...] be explained on the basis of state-bound knowledge and meaning. The experiences of a person at extremes of hyper- and hypo-arousal only have meaning in those states. The experiences cannot easily be communicated once the person has returned to the level of everyday life.
4. They report unusual perceptions: perceptions of infinite energy, dazzling light and so on. In states of altered consciousness, controlled analytical thought is absent. The subject's attitude is one of receptivity to stimuli. There is heightened attention to sensory pathways. All sensations are therefore experienced more vividly. It may also be that psychic phenomena (such as tension, conflict or repression) will be perceived by being translated via the relatively unstructured sensations of light, colour or movement.
5. They report a feeling of reality associated with the mystical experience. Those who have had intense religious experiences often assert that they do not need external evidence for their reality, because of the intense 'feeling if reality' experienced during the state. In fact, however, this intense 'feeling of reality' has no connection with an objective judgment of reality. It may, for example, be experienced in dreams. On the other hand, objective reality may on occasion be deprived of the 'feeling of reality'. This occurs, for example, in the brief feelings of depersonalization (where on feels as though one's self is unreal) or derealization (where on feels as though the world around is unreal) that most of us experience from time to time (often associated with déjà vu and other similar phenomena). During the early childhood stages of individual development, the 'feeling of reality' becomes fused with the objects of the outside world. In states of altered consciousness, however, the process of deautomatization breaks this link. The 'feeling of reality' can then become linked to the feelings and ideas that enter awareness during this state. The stimuli and images of the inner world become thus endowed with the 'feeling of reality'.
   
   An additional reason for this 'feeling of reality' results from the process of deautomatization. Due to this, stimuli are no longer systematized and selected before being presented to conscious thought. Therefore all stimuli present themselves equally strongly to the consciusness, which is only able to focus on one unselectively. That one stimulus therefore has none of its features attenuated by subcortical processing. It also has the 'feeling of reality' attached to it and so it appears with a vividness unlike anything that is experienced in ordinary life.
6. Lastly, it should not surprise us if the mystic describes his or her world as being outside the bounds of reason or not attainable by intellect and analysis. This is to be expected because, as we have noted, in moving away from the level of everyday experience, we are moving away from the realm in which Aristotelian logic and intellectual analysis function.

(Pp. 177 - 178.)

That's an interesting checklist for anyone who has ever had a strange (religious) experience.

Momen notes the "chicken and egg quandary" with regard to the religious experience and the truth-claims of the religion:

Do Eastern religions meditate because it helps them to perceive reality as they consider it really is; that is, in monistic mode? Or do they see reality in monistic mode because they meditate? Similarly, do Western religions emphasize such acts as prayer and ritual worship because they help the believer to see the reality of the theistic mode? Or do they tend to see reality in a theistic way because of the activities of prayer and ritual worship? (P. 180.)

I don't really see that as being a quandary myself, but Momen is being very accomodating to the religious (being one himself), as can be expected from one doing comparative religion (a certain amount of relativism is probably almost a requirement there).

Fischer's work on state-bound knowledge, for example, shows that the aroused state of mind produced by religious experience is also produced by several other mechanisms (including the use of drugs), all of which produce certain common features (time passing differently, state-bound knowledge, and so on). It is therefore reasonable to assume that these features are due to the common result of the differing mechanisms (the aroused state of the mind) rather than the mechanism of arousal itself (mysticism, drugs and so on). In other words, if trance-like states produce several common features no matter whether they are induced by religious mysticism or drugs, then one can assume that these features are a general property of the neurophysiological state induced in the brain, rather than the specific property of the religious experience or drugs themselves. This observation casts no aspersions on the veracity of the religious experience. It merely indicates that these phenomena probably cannot be used as proof of the truth of religious experiences. (P. 180.)

I cannot agree with Momen's politically correct view here: it is obvious that these findings make the claims of religions about the Ultimate Reality even less plausible than they would otherwise be. If one can induce a religious experience with the use drugs, then the experience, reagardless of how it is achieved, is clearly proof only of the fact that people can have hallucinations or other experiences when something strange happens in their brains. No big surprise there. And no gods or ultimate reality are likely to be involved.